Riitelyn taidosta

Mikä nimeksi?

Syrjäseutulaisen näkökulmasta Riitelyn taidosta[1] Kirjoittanut Sivukulman Santeri

Veronmaksajista

Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 10.1.1935, s. 4. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1889778?page=4 / Viitattu 17.2.2026

Ohhoijaa, kuinka tuo aika kuluu nopeasti, melkein yhtä nopeasti kuin rahat kukkarosta joulunpyhien edellä. Nyt on jo mennä huristettu pitkä pätkä uutta vuotta, ja äsken juuri oli joulu. Ei sellaisessa menossa hitaanlainen mies tahdo mukana pysyä, vaikka miten yrittäisi pinkoa.

Se n.s. sovinnollisuuden viikkokin ennätti livahtaa ohi ilman, että allepainettukaan ennätti pistää joukkoon oman »Eskon puumerkkinsä.» Ei silti eikä senpuoleen, että se puumerkki laisinkaan olisi ollut tarpeellinen, ei olleskaan, mutta kerrankos tässä maailmassa tehdään myös vähemmän tarpeellista. Ja kerrankos täällä myös myöhästytään, niin että sopii kai sitä sovinnollisuudesta pakista sovinnollisuuden viikon jälkeenkin.

Sovinnollisuus — ai miten kauniilta tuo sana kuulostaakaan meidän korvissamme. Puhuttakoon meistä ja meidän kansastamme mitä pahaa tahansa; että me mukamas olemme riidanhaluisia, kateita ja peräti kärkkäitä käymään kanssaihmistemme kauluksiin, niin, puhuttakoon vaan tuommosta, joka tapauksessa on asian laita sellainen, että meistä jokainen rakastaa sopua ja vihaa eripuraisuutta. Uskon vuorenvarmasti, ettei esim. yksikään arvoisista lukijoista ole periaatteessa riidan harrastaja, eikä sitä ylipäänsä ole kukaan suomalainen. Sopua ja rauhaa, sitä rakastavat kaikki — periaatteessa.

Mutta kuitenkin meillä riidellään, riidelläänpä vielä vimmatusti. Puolueet lyövät alituisesti kiukkuista ristipainia, työtoverit viileskelevät puukolla toistensa selkänahkoja, naapurit käyvät käräjiä vaikkapa koiranraadosta, niin, ja vieläpä papitkin hämmästelevät lehdissä toisiaan monasti aivan toisarvoisista asioista. Tätä kaikkea tapahtuu, niinkuin tiedämme, ja kuitenkin jokainen sanoo ja varmasti tunteekin rakastavansa sopua. — Mistä tämä ilmeinen ristiriita teorian ja käytännön, sydämen aivoitusten ja ihmisen näkyvien toimintojen välillä?

Eiköhän sen aiheuttajana liene se, että meistä itse kukin ottaa tuon sovinnollisuuskäsitteen liiaksi ulkokohtaisena. Kun kaksi ihmistä riitelee, niin meistä se on suorastaan typerää. Että nuokin viitsivät, ajattelemme me ja samalla syvästi säälimme moisia riitapukareita. — Mutta annapas olla, jos itse joudumme riitaan lähimmäisemme kanssa! Silloin meillä on ja meillä pitää olla täysi oikeus riidellä. Kivahdamme, jos joku yrittää meitä taltuttaa ja asiaa lievitellä. Se on meistä samaa kuin pitää riitakumppanimme puolta ja kuinkastas me sellaista voisimme hyväksyä. Me tietenkin edelleenkin olemme järkähtämättömiä sovun ja rauhan kannattajia, mutta riitakumppanimme, tuo äkäpussi, sehän tässä kaikki sotkee. Siksi me oikein nautimme, milloin esim. pappi saarnassaan puhuu ankaria sanoja synnistä. Hän luonnollisesti tarkoittaa riitakumppanimme syntejä, ja se kutkuttaa meitä niin mukavasti. Ähäs, siinä sait, tuumimme vahingoniloisina. Ja muutenkin pidämme asiaan kuuluvana, että syntisiä kuritetaan, me kun itse olemme puhtoisia, niin puhtoisia — —.

Mutta kun me joskus, jonakin rauhallisenhiljaisena hetkenä ikäänkuin salaisesti ja varkain teemme jonkinlaisen inventarion omasta sisikunnastamme, saatamme ihmeeksemme huomata siellä kaiken hyvän ohessa myös joutavaa kamaa. Sieltä saattaa löytyä »tuota kirottua Vanhan-Aatamin pirunpihkaa, joka usein kyllä veivaa ja kiertää nurinniskoin koko maailman», käyttääkseni Jukolan Eeron sanoja. Se »pirunpihka» juuri panee meidät toisinaan tarttumaan naapurimme haiveniin tai jos olemme hengen aseita harrastavia, niin se panee meidät lausumaan piikkipuheita, nälvimisiä tai muita hävyttömyyksiä lähimmäisellemme. Ja sellaisestapa riita sitten sukeutuu. Leimahtaako se äkkiä pian sammuakseen, vai kyteekö hiljalleen, se riippuu tietenkin luonteenlaadusta.

Kyllä sovinnollisuus siis loppujen lopuksi riippuu meistä itse kustakin. Kunhan vaan joka päivä pikkusen painiskelisimme kortteeria pitävän Vanhan-Aatamin kanssa, niin eiköhän meiltä vähitellen loppuisi halu koputella lähimmäisemme nenänpäätä. Sen sijaan tulisi meille entistä useammin mieleen vanha, rippikoulussa oppimamme totuus: »Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää tekin samoin heille.»

— — —

Anteeksi vaan, tästä taisi tulla eräänlainen moraalisaarna vastoin alkuperäistä tarkoitusta. — Mutta olkoon menneeksi tämäkin, sillä samaahan meille paasattiin koko viime viikko. Ja tietysti aivan turhaan! Emmehän me noin vaan luovu ikivanhasta riitelemisen oikeudestamme, joka taitaa olla itse perustuslaeissa meille annettu.

Mutta mitenkähän olisi, jos yritettäisiin ruveta vastedes riitelemään sovinnossa. Milloin asiat vaativat, niin annetaan vastapelurillemme niin että moikuu, tietenkin vaan sanan huljalla, sillä puukot ja revollipyssyt on jyrkästi tuomittava pannaan. Mutta kun olemme puhuneet suumme puhtaaksi, niin lyödään hengessä tassua riitakumppanimme kanssa ja pistetään tupakaksi. Tällä tavalla vältytään pitkistä riidoista ja ijänikuisista motkotuksista.

Puhutaan myös taistelemisesta (s.o. riitelemisestä) puhtain asein. Tämä tapa olisi välttämättä opittava. Tietoinen valhe ja toisen yksityiseen elämään kajoaminen asiallisesta asiasta kiisteltäessä ei ole rehellistä peliä. Ei myös santarmimainen nuuskinta ja ilmiantomenetelmä, se haiskahtaa liiaksi ryssälle. Näitäkin vielä paikoin persoonallisissa riidoissa harrastetaan, ikävä kyllä, mutta yleensä ne sentään ovat satakuntalaiselle luonteelle vieraita. Poliittiset lehdet ovat näissä suhteissa kyllä pahana esimerkkinä.

— Joo, kun taasen tämänkin vuoden aikana joudutaan lähimmäisemme kanssa yhteenottoon, niin annetaan asiain riidellä ja katsellaan me sitä tuoksinaa ikäänkuin sivullisina.

»Asiathan ne ovat, jotka riitelevät, ja miehet ovat kuin veljekset.»

— Eikös niin?

Sivukulman Santeri

1. Tätä kirjoitusta ei alun perin ole varustettu otsikolla, vaan otsikko on annettu vasta kirjoitusta Wikiaineistoon tuotaessa.