Romalaisen runoniekan Q. H. Flaccon Pilkkarunojen ensimäisen kirjan 1:n runo

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Romalaisen runoniekan Q. H. Flaccon Pilkkarunojen ensimäisen kirjan 1:n runo.

Kirjoittanut Horatius


Miksikä, Maccenas, noin nurkuvi kaikk’ olojansa,
Joit’ ovat itse laatinehet tai sattumus suonut;
Kiittävät vaan yhä toisten rientoja oivemmiksi.
”Oi oi kauppijahat onnelliset!” oikkuvi tuolla
Valvoistaan raihnas sotamies, ikävoittoki vallan.
Kauppijas puoleltaan, myrskyiss’ ajelehtava, virkkaa:
”Paree on sotilaan olo. Kas, kun tappelu alkaa,
Niin jopa äkkiä kuolo tulee tahi riemusa voitto.”
Maamiehen elämän lakimies parahaksi ylistää,
Kun asioitsija ennen kukkoa ulkona jyskää.
Takuultaan tämä kun kaupunkiin häätyvi, huutaa
Kaupungiss’ asumuksen yksistään somaseksi.
Muut moiset pakinat ovat niin monet, jottapa niille
Fabio kielevä kyllästyis’. Vaan kuuleppa minne
Mielesi johdan. Joo lausuis’ joku näin jumalista:
”Vallassanne nyt on. Sotamies! nyt kauppijahaksi
Pääset; sie lakimies! ollos maalaisena! Kohta
Muuttooten asemaa, vaihtooten toimia. Hei jo!
Vieläkö seisotten?” – Ei lystäkkään mitä soivat. –
Syystäpä taivaan taatto jo tuimissaan mokomille
Pullistais’ poskensa ja vastais ei olevansa
Toiste enään niin mieluisa kuuleen toivoja heidän.
Vaan ett’en toki ilvehtiin asiaani ajaisi:
(Vaikka mik’ estää nauravan suun sanomasta totuutta?
Niinkuin lapsillen kouluuttaja leppiä joskus
Leivoksia jakelee, jott’ oppisit puustavit äkkiin;)
Kuitenkin pois leikki ja tuumailkaamme nyt totta.
Hän, joka aurallaan myllästää maata savista,
Petturi kauppijas taa, sotamies, purjehtijat, jotka
Piirtävät aaltoja uskaliaasti, he kärsivät puuhaa,
Niin sanovat, saadakseen harmajapäinä levossa
Olla, kun koonneet ruokaa ovat, juuriku pieni
Muurainen (esimerkki se on) työläästi kinaavi
Suussansa mitä voivi ja laskevi sen kekohonsa,
Jonka hän valmistaa, hyvin tieten vastaset tarpeet.
Hänpä, ku vuoden synkistää taivaan Vesimiesi,
Suojastans’ ei kiipeile, vaan nyt kasojansa
Nauttivi viisaasti, silloin kun kiehuva kuumuus
Ei sua voitost’ estele, ei tuli, talvi, ei miekka,
Ei meri, ei mitänä, ku’han rikkaampaasi ei löydy.
Lystikö on hopioita ja kultaa pelvon alaisna
Kätkeä varkain kaivettuun kuoppaan maan alle?
”Jos otan niistä jotain, ne ei halpaa penniä maksa.”
Mutta jos et, niin onko se korkia röykkiö kaunis?
Vaikkapa luuvistas’ saisit tuha’-määriä koolle,
Ei vedä vatsas’ silti enempää kun minun, aivan
Kuin jos leipä-katiskaa orjain kanssa alallas
Kantaisit, senvuoks’ et enempää saa kuin saapi
Kantamatonkaan. Vai onkoon yhtään erotusta,
Jos luonnon mukasest’ eläväll’ on tynnyrimaita
Kuinkaki paljon? ”Lystipä on, kun on hinkalo vankka.”
Mutta jos pienestäi’ tarpeensa ottoa käypi,
Miks’ jyvä-aittasi oisi paremmat purnuja meidän?
Niinkuin jos ruusin täyden tahi jumprun vettä
Tarvitsisit sanoen: Virrasta ma ennen joisin
Kun lähteestä saman verran. No sitenpä tapahtuu,
Että ku runnompaa halutaan kuin oikia määrä,
Ausido virtava vie reunan kanss’ itseki juojan.
Vaan joka tarpeensa vaan ottaa, lieju-sekaista
Vettä ei ammenna, aaltoihin ei huku konsa.
Turhia pyytäissänsä useimmat imeiset erehtyy.
”Ei mikänä riitä,” sanovat, ”sepä miestä mi rahaa.”
Moiselle mikä neuvo paras? Jopa kurjana olkoon!
Kosk’ itse haluaa. – Kuten muutama Atheinassa
Saituri upporikas ei totellut ääniä kansan,
Vaan pakisi: he viheltelevät nyt, vaan koton’ itse
Paukutan kämmeniän’, arkussani kun näen kullat.
Tautalo huulillaan, janoten, laineita tapailee
Yltämätä’. Nauratko? Sinuunkin taa satu koskee,
Toinen vaan nimi on. Rovioittuin säkkein päällä
Suin avomin nukut säästäin niitä kuten pyhäköitä,
Tai ilotellen niille, kuten tauluille koreille.
Etköpä tiennekään, mikä hyöty rahoillasi ompi?
Leipää ensistäi’ sekä kaalia ostaos, sitte
Muutai’ minkä vajautta imeisen luonto paheksii.
Vai rattoistako on hengästyksissä vapista
Yöt sekä päivät rosvoja, tulta ja orjia, jotka
Sun ryöstää voivat, paeten. Mokomista hyvistä
Tottapa ennen oisin ijän kaiken periköyhä.
Vaan jos sairastuu ruumiisi, vilusta väristen,
Tai muu sattuma vuoteesen sun kaatavi, onko
Ken sun hoitavi, hauteen laittavi, lääkärin pyytää
Paluuttaan sua lapsilles’ sekä muille omilles’.
Vaimosi ei sun tointuvan suo, ei poikasi, kaikki
Vihaavat sua, naapurit, tuttavat, poijat ja neidot.
Kummailetkos, kun hopias armaat yli kaiken,
Jos rakkautta, jot’ et ansaitse, ain’ olet ilman.
Vaikkapa armaitas’, jotk’ antavi luonto sinulle
Vaivattas’, tahtoisitkin luonas’ pidätellä,
Turhaa työtä se on, kuin jos joku aasin varsaa
Ohjais’ juoksemahan noudattain suitsia tarkoin.
Heitä jo pyytelemästä, ja kuin o’ot saanut enempi,
Pelkäile köyhyyttä vähemmin; puuhasi päätä,
Toivosi saatua täyttymähän, jott’ et tekisi kuin
Ummidius (pitk’ ei o’o kertomus), niin rikas, jotta
Mittaeli rahojaan, niin saituri, jotta puettu
Ei ollut orjaansa paremmin; sitteki aina
Henkivetoonsa viimeiseen hän pelkäsi puutteen
Pääsevän voitolle. Kirveellä hänen nais-orja
Kahtia katkasi niinkuin Tyndarin uljein tyttö.
Neuvosi kuink’ on siis? Joko Maenion lailla eläisin?
Vaiko Nomentanon? Riitaisia vaan asioita
Vastakkain latelet: sua ahneudesta ku kiellän,
Ellös sentään hulttio olko ja tuhlari turha.
Onpa Tanain ja Visellon apen kesken erotusta.
Määränsäki on kaikessai’, vissitki rajansa,
Joist’ ulkouten tai läheten tosi suunta on poissa.
Sinne, kusta läh’in, palajan nyt, jottei saita
Mielistyis’ oloaan, vaan toisten rientoja kiittäis’,
Eikä, ku vieraan vuohell’ on utareet täydemmät,
Kateudesta hivuis’ ja lukuisaan köyhäin joukkoon
Itsensä lukisi, muist’ e’elle alti koettais’.
Haittana näin kiirehtävän e’ell’ ain’ on pohatampi,
Niinkuin jos vaunut panisit kavioitten vietää,
Kuski komentaa voitolle hepojaan sekä jälkeen-
Jääneen ylenkatsoo, nähden hänen loittona vielä.
Sentäpä käypiki niin, jott’ tuskin koskana täällä
Onnellisn’ elänyttä ja vaiheisin elämänsä
Mielihyväisenä erkauvaista imeistä tapaamme.
Kyllä jo on. Jott’ et mun Crispinon lipahista
Siepanneen luulis’ jotakin, en enempätä virka.


Lähde: Oulun Viikko-Sanomia 16.11.1867.