Rosvo

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Rosvo.

Kirjoittanut anonyymi


Vuoden 1833 alussa tuotiin Heinolan Läänin Vankihuoneeseen paraassa ijässänsä oleva mies, nimeltä Elias Palander. Ilopäivät häneltä olivat ikuisesti haihtuneet, pimiä, toivoton oli odotettava aikansa, joka hänelle ei luvannut hetken iloa, mutta vaivaa, orjuutta, häpiää, ikuista tunnonlevottomuutta, ja keltään surevattoman kuolevan, ihmisyydeltä ylönannettujen kurjain keskellä, Siperian vuorten sisässä. Murhasta, varkaudessa, ja ryöstöstä, joita rosvojoukon päälyksenä Hämeenlinnan tienoilla matkaan saatettua, hän oli tuomittu vietäväksi Siperiaan, johon nyt oli matkassa. Mutta niinkin suurena pahantekiänä ja semmosillaki rikoksilla tunnonsa päällä ei kuitenkaan vielä ollut kaikki muistot onnellisemmasta ajastansa, sydämmen viattomuudesta ja tunnonpuhtaudesta hänessä sammuneet. Hänen sydämmensä oli sidottu naiseen, nimeltä Marketta Valli, jonka hän rosvona ollessaan oli tullut tuntemaan, ja sen häntä isäksensä kutsumaan poikaan Tämä kaikki teki hänelle sen raskaammaksi jättää isänmaansa, ja voisi sanoa elämänsä. Että hän todella tunsi tämän raskauden ja ettei vielä hänen rinnassansa kaikki hempiämmän tunnon kielet olleet katkenneet, näytti hänen raskas, syvä murheensa, joka maalaisi hänen kasvohinsa. Joulunalus päivinä vähän ennen lähtemistänsä Viipuriin, sieltä edelleen kuljetettavaksi, antoi hän myös tälle murheellensa äänen seuraavaisissa, häneltä itseltään kirjotetuissa sanoissa:

Niinkuin lentäväinen lintu
Olen aivan levotoin,
Kuin syys jäisen päällä iljun
Olen aivan onnetoin.
Oi iloa, ei oloa, Suomensaaressa.
Vaikk on vaivat kärsittynä,
Kivut kauhiat kovat;
Ei iloa lähennynnä,
Eikä turvoa tullut.
Murhe vallottaa minua muiden juhlalla.
Kynttiläin palaa himiäst’,
Sydän puuttuu toivoa;
Riemu kynttilät nyt loistaa
Suomalaisten majoilla; .
Vaan mun riemut lensivät jo pois Siperiaan.
Ah! jos kyynelissä vielä,
Joita silmät vuotavat,
Voisin eli saisin vielä,
Viettää joulun Suomessa;
Kieleni mä taivuttaisin Luojan kunniaan.
Ystäväni armas koska,
Vasta vietät joulua,
Muista kuinka sinun armas
Nuorra päätti kulkunsa.
Muista kuin hänen elo kuluvi orjana.
Etpä juhlon minulla
Tässä mailmassa lie.
Et iloa nyt minulla
Alla taivahan ole.
Lähtö virren veisa’an, menen nyt orjuteen.

Näiden värsyjen ale oli hän myös kirjottanut seuravaiset jäähyväset samalle rakastetullensa:

”Vaikka tosin minun iloni on paennut ja murhe sydämmeni täyttänyt niin tahdon minä sydämmestäni toivottaa setä sinulle, että meidän turvattomalle pojallemme Eliakselle terveyttä, niin että te vielä saisitte kerran, jälkeen tämän surun, viettää monta iloista päivää, jonka alla joskus mahtasitte minuaki muistaa. Jumala lainatkoon teille siunauksensa, niin että terveenä viiden vuoden perästä saisitte iloista joulua. Vaikka kyllä sekin aika näkyy pitkäksi, niin on se kuitenki määrätty aika vihdoin odotettava; vaan minulla ei yhtään toivoa ole ennen kuin tuonelassa. Jumala kanssanne; toivottaa

Elias Palander.”

Talonpojan tytär Marketta Valli, jolle tämä kirja oli kirjotettu, tuli yhtaikaa Rosvon kanssa Heinolan vankihuoneesen, ja oli tuomittu viideksi vuodeksi Lappeenrantaan kehruuhuoneesen, johon hän oli matkassa. Hänellä oli Elias Palanterin elämäkerran historia, tältä itseltään kirjotettu. Mutta mistä tämä Marketta Valli oli ja mihin hän Lappeenrannasta joutui sitä ei tämän lähettäjä tiedä. Joka mainitaan sen suhteen; jos joku tapaisi mainitun kirjotuksen, tietäsi tutkia jos seki ehkä ansatsesi tulla ilmi.

C.


Lähde: Kanava 7.6.1845.