Särmiä naisen elämästä
| Särmiä naisen elämästä. Kirjoittanut Fredrika Runeberg |
| Suomentanut Unto Koskela. Suomennoksesta puuttuu alkuperäisen novellin loppuosa. |
»Isäni oli naisten räätälinä Turussa, sen ammattikunnan viimeinen edustaja siellä. Käsityö oli tuottanut kohtalaisesti, ja isäni oli osaksi perinyt, osaksi itse koonnut jonkinlaisen omaisuuden, joten me tulimme hyvin toimeen ja meillä oli hauska koti. Mutta tavat muuttuivat toisiksi, ja työhuoneessa oli niukalti työtä. Kaupungin varattomat naiset alkoivat yhä enemmän harjoittaa ompelijattaren tointa, he tekivät työn kolmanneksella miesräätälin hinnoista ja asiakkaat siirtyivät heidän luokseen. Yhä vähemmän tuotiin töitä meidän työhuoneeseemme, yhä useampia työläisiä täytyi erottaa, ja lopulta oli isälläni itselläänkään tuskin muuta työtä kuin ajaa takaa noita »hutiluksia», niinkuin hän nimitti naispuolisia kilpailijoitaan.
Yhä katkerammaksi kävi hänen mielensä ja yhä ikävämmäksi koti, siinä määrin »hutilukset» loukkasivat hänen aluettaan. Sana »vaimoväki», »vaimo» sana halveksivasti painostettuna, oli hänen ainoa nimityksensä kaikelle, mikä naisen nimeä kantoi. Minä olin jo iso tyttö ja pyysin tyhmyydessäni, että isäni antaisi minun oppia ompelemaan vaatteita. Nytkös ukko joutui pois suunniltaan: »Sinustako, minun omasta lihastani ja verestäni, sinustako tulisi tuollainen kirottu hutilus! Sen verran valtaa minulla toki on, ettei ainakaan minun omassa talossani vaimoväki sekaannu miesten tehtäviin. Pysy sinä vaimoväen tavoissa ja vaimoväen töissä, letukka. Neulo sinä saumaompelustasi, niin voit päästä rouva Danet’n tyttökasvattilaankin ja oppia ranskaa ja koruompelua ja mitä muuta vaimoväen metkuja tahansa, mutta pysyttele poissa miesten puuhista, mamsseli.»
Hyvin ujona rohkenin kuitenkin huomauttaa, etten tuon pensionaattikasvatuksen avulla voisi ansaita leipääni.
»Mitä, ansaita leipääsi? Sen saat myöskin, hitto vie, jättää tekemättä. Sinä menet naimisiin ja olet kunniallinen vaimo ja hoidat taloutta ja lapsia etkä ansaitse leipääsi.»
»Mutta isä, ajattelehan, ellei kukaan huolisi minusta?»
»Älä viisastele, mamsseli, ellei ihminen laita niin, että hän saa itselleen miehen, joka huolehtii hänestä, niin hänen on paras nääntyä nälkään.»
Siihen se keskustelu katkesi. Minä tulin pensionaattiin, osasin sanoa »oui madame» ja »Dieu vous benisse», ompelin koko sen vuoden, jonka siellä olin, taulua, jossa oli neitonen, koulurouvan sanan mukaan nimeltään Lotta, ja hän itki haudalla, jossa muka oli hänen rakastajansa, Werther nimeltään, ja kuivaili silmiään vaatteeseen, joka varmaankin oli lakana, sillä se ulottui hänen jalkoihinsa asti, ja sitä paitsi oli taulussa joitakin nelijalkaisia eläimiä, mutta en tiedä, mitä ne olivat esittävinään.
Kenties olisin pensionaatissa saavuttamani täydellisyyden ja odotettavissa olevan perinnön avulla voinut saada itselleni miehen, mutta onnettomuudekseni oli isäni siihen aikaan, jolloin lopetin koulunkäyntini, erikoisen innokkaasti vainonnut kolmea sisarusta, jotka Turun naisten keskuudessa nauttivat yhä suurempaa luottamusta ompelijattarina. Vihdoin, välttääkseen ikävyyksiä, he olivat kääntyneet senaatin puoleen anoen, että heille suosiosta ja armosta myönnettäisiin lupa naisten vaatteiden valmistamiseen, ja todellakin he saivat pyytämänsä luvan.
Isäni kiukku lähenteli raivoa. »Jos vaimoväki aikoo tunkea meidät tieltään, niin aion minä myös näyttää heille, että maassa on laki ja oikeus.» Näin pian, mitä hän sillä tarkoitti. Hän osti näet maatilan, jotta hänen lapsensa perisivät maalain mukaan, ja niin muodoin minun kolme veljeäni saisivat hänen omaisuudestaan kuusi osaa ja minä seitsemännen.
Mitä hän olisikaan sanonut, jos hän olisi elänyt nykyaikana, jolloin vain naiset huolehtivat naisten vaatteiden valmistuksessa, ja maailma silti pysyy pystyssä. Ennen hän olisi uskonut sen luhistuvan kuin että sellainen epäkohta olisi olemassa.
Kiivas suuttumus, jonka vallassa hän enimmäkseen oli elänyt viime ajat, lyhensi hänen ikäänsä, hän kuoli pian tämän jälkeen. Äitini oli kuollut jo aikoja sitten. Veljeni olivat kaikki opiskelleet ja tulleet maksamaan isälleni suuria summia, myöskin matkojensa vuoksi ja vihdoin perustamalla itsellensä vakinaisen asunnon. Sen vuoksi ei enää ollut paljon perittävää. Veljet eivät sitä enää tarvinneetkaan, he olivat jo kaikki virkamiehiä, mutta minä saatoin tuskin tulla toimeen 800 riikintalarillani. Silmäni olivat heikot eivätkä kestäneet saumaompelun tuottamaa rasitusta, työn, joka vaatii taukoamatonta ahkeruutta tuottaakseen jotakin ansiota. Ranskan kielen taidollani ja koruompelullani saatoin ansaita vielä vähemmän. Minulla ei myöskään oikein ollut voimia ansaitsemaan elatustani palvelijattarena, vaikkakin nyt olin sellaisena holhoojani luona. Olin tyytymätön kohtalooni ja valittelin hengessäni, ja kun ilmaantui kosija, menin naimisiin, vaikka en todellakaan hänestä pitänyt. Mutta olin oppinut, että oli välttämätöntä mennä naimisiin.
Mieheni toimi lasimestarina eräässä pienimmistä kaupungeistamme. Niin kauan kuin minun 800 riikintalariani, joiden vuoksi hän minut oli ottanutkin, riittivät, tulimme kyllä hyvästi toimeen. Mieheni ei ollut niin mustasukkainen käsityöammatistaan kuin isäni, ja pian osasin minä sen oikein hyvin. Minä hoidin nyt lasimestarin tointa, ja toisinaan laittoi miehenikin jonkun ruudun paikoilleen, mutta pian sai hänet valtoihinsa hänen himonsa väkeviin juomiin eikä hän enää levittänyt kittiä ainoaankaan ruutuun. Minä olin tällöin sitä ahkerampi, ja kaikki olisi kyllä sittenkin mennyt hyvin, ellei hän olisi niin usein lyönyt ruutuja säpäleiksi tullessaan humalassa kotiin. Se oli hyvin vaikeata. Minä en myöskään luoteeltani ollut niin alamainen kuin minun olisi pitänyt olla, itkin usein hiljaisuudessa, ja kun hän näki silmieni olevan punaisina, suututti se häntä yhä enemmän.
Perintöni oli aikoja sitten lopussa, lapset alkoivat varttua ja heidän tarpeensa kasvoivat sitä mukaa. Mieheni lojui nykyisin melkein alinomaa vuoteessaan, mutta tyttäreni pystyi jo auttamaan minua sekä työpajassa että pienempien lasten hoitamisessa, ja meillä oli aina niukka leipämme, vaikka mieheni menot veivätkin melko suuren osan tuloistamme. Mutta hän kuoli, ja sitten vasta alkoivat vaikeudet.
Naisena en enää voinut jatkaa lasimestarinliikettä ottamatta kisälliä, eikä kukaan sellainen halunnut ryhtyä työhön pienemmästä palkasta kuin mitä ammatti juuri ja juuri tuotti koko pienessä kaupungissamme. Silloin olin jälleen ymmällä ja lohduton ja olisin halunnut kuolla, jos vain olisin saanut lapset mukaani. Mutta Jumala ei ollut vielä hylännyt minua. Muuan armelias ihminen neuvoi minulle erään vanhan, irstaan lasimestarinkisällin, joka vetelehti kerjäten pitkin maaseutua. Puhuttelin häntä, ja hän oli tyytyväinen päästessään työpajaan, saadessaan vain ruokansa, hiukan yksinkertaisia vaatteita ja pari ryyppyä päivässä. Niin hän sai vetelehtiä ja laiskoitella niinkuin ennenkin, mutta hänellä oli kisällin nimi, ja minä sain kenenkään syytettä nostamatta hoitaa ammattia niinkuin ennenkin. Niin kului muutamia vuosia.
Mutta vieläkin tuli koettelemusten aika. Kisälli kuoli enkä nyt tiennyt mitään neuvoa. Vanhin poikani oli jo 12 vuoden ikäinen ja osasi tosin hyvin laittaa ruutuja paikoilleen, varsinkin kun minä autoin häntä, mutta hän ei ollut sittenkään kisälli. Mutta tiedättekö, rouvat, niin tosihyviä ja erinomaisia olivat pormestari ja raatimiehet, että he kuitenkin sallivat hänen käydä kisällistä, kun kaupungissa ei ollut ketään muuta lasimestaria, joka olisi voinut siitä valittaa, ja hän oli, Jumala poikaa siunatkoon, niin perin kiltti minua ja sisaruksiaan kohtaan, että me kaikki saatoimme elää sillä, mitä työpaja tuotti, ja nyt kun kaupunkia rakennettiin palon jälkeen uudestaan, oli meillä kaikilla yllin kyllin työtä.
Kuten rouvat tietävät, perin tässä eräänä vuonna hiukan veljeltäni, joka kuoli lapsettomana. Yksinäinen ihminen tarvitsee niin vähän, lapsista on kaikista pidetty huolta ja minä tulen hyvin toimeen, vaikka näenkin niin huonosti.
Rouvat ovat olleet niin hyviä minua, vähäpätöistä käsityöläisvaimoa kohtaan, enkä halunnut kieltäytyä osoittamasta kiitollisuuttani kertomalla merkityksettömistä vaiheistani, kun rouvat sitä toivoivat. Ne ovat olleet aivan yksinkertaisia ja tavallisia, kuten rouvat nyt ovat kuulleet, vaikka toisinaan on kyllä ollut raskasta, kun ei ole ollut antaa lapsille mitä he ovat tarvinneet.»
Vanha rouva kumarsi läsnäoleville naisille ja valmistautui lähtemään. Kun muut naiset olivat vaihtaneet jonkin ystävällisen sanan hänen kanssaan, hän sanoi hyvästit ja lähti.
»No, Cecilia», sanoi Helena, talon emäntä, »muistatko, että sinäkin lupasit kertoa meille jotakin, jolla on jonkinlaista yhtäläisyyttä lasimestarin rouvan kohtalon kanssa? Nyt sinun on kerrottava.»
»Tulin kiireessä sanoneeksi niin; no olkoon menneeksi, kerron mitä ajattelin, vaikka kai havaitsettekin kohtaloissamme olevan hyvin vähän yhteistä. Kuitenkin täytyy minun nyt paljastaa koko salaisuus. Hyvät ystävät, te olette usein ihmetelleet, miten minä, vanhapiika, joka ei ole perehtynyt taloustoimiin ja keittotaitoon, olen voinut antaa teille, kokeneille rouville, hyviä neuvoja näillä aloilla. Syynä on se, että olen opiskellut kemiaa, mutta älkää puhuko siitä, en halua joutua naurunalaiseksi.
Isäni, kuten muistanette, oli arvossapidetty kemisti. Minua huvitti tavattomasti opiskella hänen tiedettään ja askarrella hänen kanssaan hänen laboratoriossaan. Ja hän, jonka mielestä keittiö saattoi olla yhtä hyvä kuin toinenkin, hyväksyi apuni sangen mielellään; sillä minun naisensormeni olivat sentään paljon näppärämmät ja notkeammat kuin ylioppilaiden hienoon käsityöhön tottumattomat näpit. Sillä välin olin keksinyt jotakin, mistä en oikein tiennyt, uskaltaisinko ilmoittaa sen isälleni. Pelkäsin, että se mahdollisesti olisi aivan hullua, mutta en kuitenkaan voinut olla miettimättä sitä kaikkina vapaahetkinäni, ja asia kävi minusta yhä selvemmäksi. Vihdoin panin ajatukseni paperille ja annoin sen isälleni. Elämässä ei mikään ole tuottanut minulle suurempaa iloa kuin ukon silmistä säteilevä katse, kun hän luki kyhäykseni. Mutta pian katse synkkeni, hän suuteli otsaani ja painaen minua vasten sydäntään hän sanoi: »Ah, mikset sinä ole poika.»
Nuo sanat pahoittivat mieltäni. Nyt luulen kuitenkin silloin ymmärtäneeni hänet väärin. Siitä päivästä lähtien hän oli jos mahdollista minua kohtaan vielä hellempi kuin ennen. Muutamia päiviä myöhemmin hän sanoi: »Cecilia, sinun on päästävä johonkin pensionaattiin, minä en osaa kasvattaa sinua oikein, sen jälkeen kun äitisi erosi elämästä.»
Jouduin pensionaattiin, mutta en tiedä siellä muuttuneeni juuri paljonkaan viisaammaksi tai paremmaksi. Sitten palasin takaisin kotiin. Isäni torjui nyt jokaisen yritykseni auttaa häntä laboratoriossa sanoen: »Nyt, tyttöseni, täytyy sinun oppia laittamaan puuroa.» Niin, pian opin ruuanlaittamisen taidon, jonka oikein oppimisen, ainakin siihen aikaan, väitettiin vaativan kokonaisen ihmisiän. Mutta laitoinpa miten hyvää ruokaa tahansa, koetinpa olla miten kunnollinen emännöitsijä tahansa, jäin silti naimattomaksi. Nuoruuteni romaani ei ollut johtanut minua onneen, enkä pystynyt solmiamaan järkiavioliittoa.
Olin melkein unohtanut pienen kemiallisen keksintöni, kun isäni kuoli, ja se löydettiin hänen paperiensa joukosta. Oli totuttu näkemään hänen muistiinpanoissaan minun käsialaani, olin kirjoittanut puhtaaksi useat hänen keksinnöistään, ja siksi pidettiin tätäkin hänen työnään. Se painettiin, ja minun keksintöni herätti aikoinaan joltistakin huomiota, kuten muistanettekin.»
»Kyllä, varmasti muistan», sanoi Helena. »Sen sanottiin ikäänkuin luovan loistoa kaivatun kemistin muistoon. Muistelen erään arvostelijan ihailleen tuota ihmeellisen kirkasta katsetta luonnon ytimeen, tuota ikäänkuin luonnontieteen kanssa solmitusta salaisesta ystävyydestä johtuvaa aavistuskykyä, ja huomauttaneen, että sen täytyi olla vainajan viimeisiä töitä, jolloin ehkä sielu jo tunsi läheisemmin heimolaisuutensa luonnon hengen kanssa. Kirjoitelman tyylikin oli erilainen kuin vainajan tyyni, miehekäs esitystapa oli ollut, haltioituneempi ja kiih- keämpi, mutta kuitenkin epätasaisempi kuin tavallisesti. Mutta työstä näkyi selvästi, minkä suuren tappion kirjoittajan kuolema oli tuottanut isänmaalle ja tieteelle.»
»No niin», jatkoi Cecilia taas, »paljon sellaista sanottiin, ja minusta oli hyvin hauskaa, että rakkaudestani kemiaan oli sittenkin ollut jotakin hyötyä. Mutta varoin tarkasti tekemästä itseäni naurettavaksi ja pääsemästä alushameissa kulkevan oppineen maineeseen, vaikka minun on joskus ollut vaikea vastustaa kiusausta jatkaa kemianopintojani, puhallusputken tai vaikka vain kaakeliuunissa roihuavan tulen avulla, kun aika joskus yksinäisyydessä käy liian pitkäksi. Mutta sitten otan juhlallisesti esiin kahvipannuni, keitän kahvia pienellä spriiliekillä, mietin hiukan sen poreilua tai kanteen jäähtyviä höyrypisaroita tai muuta sellaista, juon kahvini vähitellen ja nauttien sen tuoksusta, ja niin unohdan jälleen kaipaukseni kemian pariin. No, ystäväni, nyt olen ripittäytynyt. Ettehän pidä minua huonompana pienen oppineen huvitteluni vuoksi, mutta älkää kertoko sitä muille, arastelen joutua vanhoilla päivilläni naurunalaiseksi.»
Lähde: Suomen kansalliskirjallisuus. 1936. Osa 10. 1800-luvun ruotsinkielisiä runoilijoita ja kirjailijoita. Toimittaneet E. N. Setälä, V. Tarkiainen ja Vihtori Laurila. Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki.