Saikkalan vanha silta
| Kiukkuinen Mies | Syrjäseutulaisen näkökulmasta Saikkalan vanha silta[1] Kirjoittanut Sivukulman Santeri |
Postiolojen kehittämisestä |
| Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 7.6.1934, s. 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1889812?page=3 / Viitattu 16.2.2026 |
»Aika muuttuu ja me ihmiset ajan mukana», sanoo vanha sananlasku, ja totta se sanookin. Kaikkihan täällä muuttuu, väliin äkisti ja rajusti, toisinaan taas pikkuhiljaa, huomaamatta.
Kun vuodesta vuoteen elelee samalla seudulla, ei tapahtuvia muutoksia niinkään tule huomanneeksi. Mutta annapas olla, kun palaa vuosien perästä jollekin vanhastaan tutulle paikkakunnalle, silloin muutokset huomaa. Jos kyseessä on vanha kotipaikka, eritoten vielä lapsuusajan leikkitanhuat, niin kaikki muutokset ovat tavallista silmäänpistävämpiä. Tavallisesti ne tuntuvat vielä harmillisilta, ne saattavat mielemme apeaksi, olkootpa muutokset taloudellisesti ja käytännöllisesti miten edullisia tahansa.
Jotakin tuollaista surumielistä, apeata ailahdusta tunsi sisikunnassaan allepainettukin käydessään äskettäin Häjäässä vanhalla Saikkalan sillalla, joka nyt on tuomittu kuolemaan. Oikein surku tuli silta-vanhusta, kauan palvellutta, paljon kokenutta ja kestänyttä. Mutta »ajan henki» vaatii, että vanhan on väistyttävä. Siinä vieressä seisoo uusi, kivisydäminen ja rautanyrkkinen silta, seisoo pää pystyssä, ylväänä ja mahtavana. Sen koko olemus on tunnoton ja kova, nykyaikaa symbolisoiden. Uusi silta on luotu palvelemaan käytännön ihmisiä.
Mutta sittenkin tuntuu rakkaammalta, paljon rakkaammalta se vanha, kumaraan painunut puusilta. Tämä johtuu ehkä siitä, että vanhan sillaa yhteyteen ja sen liepeille on kätkeytynyt niin paljon mieluisia muistoja lapsuuden kulta-ajoilta. Siinä sillallahan me poikaviikarit vietimme hupaisia päiviä neljännesvuosisata sitten. Sillan lähistöllä olimme ongella, uimme ja vartosimme laivaa. Kun »Mouhijärvi» toi matkustajia Siurosta pitkin kiemurtelevaa Saikkalan jokea, silloin eli vanha silta loistoaikaansa. Itse höyrylaivankin täytyi osoittaa kunnioitusta sillalle katkaisemalla joka kerta sillan alitse kulkiessaan nöyrästi savupiippunsa. Ja sillalla nenäliinat heiluivat, haitari soi ja musiikki pelasi laivan laskiessa laituriin sillan korvassa.
Silloin oli Teiliahdekin vielä miehuuden voimissaan eikä sen viraltapanosta osattu puhuakaan. Kun nykyajan romantiikasta piittaamattomat autoilijat tuota kunnianarvoisaa ahdetta kiroilevat, niin allepainettua oikein kiukuttaa. — Vaikka mistäpähän automiehet voisivat tuntea ahteen valopuolia ja oikeata moottoritonta vauhdin hurmaa, he, jotka ajelevat pentsiinikatkuisissa voimavaunuissa. Mutta me entiset poikaviikarit, nykyiset keski-ikäiset kansalaiset, Mäkisen Laurit, Nerosen Lennit, Luntin Masat, Kairiston Kallet, Sivukulman Santerit ja monet muut, me tiedämme! Jaa-a, kyllä kelkka liukui eri vinhasti siinä mäessä! Ei ihme, että olimme ylpeitä ahteemme puolesta. — Muistan kerrankin, kun Janhosen Oskari vähäksyi Teiliahdetta ja uskalsi sanoa, »ettei missään ole niin suuria mäkiä kuin Pispalassa», miten me paikkakunnan alkuasukkaat olimme äkeissämme. Oskari taisi saada lojoonsa kahdestakin syystä. Ensinnäkin: Teiliahteen halveksumisesta ja toiseksi: liian fiinistä puhetavasta. Olisi edes pitänyt sanoa reilulla kielellä, »ettei misään o’ niin suuria ahteita ko Pispalasa».
— — —
Niin niin. Ahteet mataloituvat, sillat suurenevat ja ihmisetkin muuttuvat. Varsinkin poikaviikarit. Nyt ne vintiöt tuntevat kaikki automerkit, ovat nähneet lentokoneen ja ylipäänsä ovat olevinaan paljon viisaampia kuin heidän isänsä. Eikä heillä kuitenkaan ole paljon mitään mielenkiintoista, mistä voisivat nauttia. Toista oli silloin ennen vanhaan, kun auto oli harvinainen kapine. Silloin juostiin auton perässä Kairiston ahteelta Rouhun mutkaan, vaikkei tiedettykään automerkeistä tämän taivaallista. — Mutta nykyajan poikaklopit tuskin osaisivat ihmetellä, vaikka näkisivät lehmän lentävän. Siksi kai he ovatkin sisäisesti niin perin köyhiä. Ja näsäviisaita.
— — —
Juu juu. Kaikki muuttuvat. Saikkalan vanha siltakin muuttuu pian poltinpuiksi. Sen purkamisesta mainittiin jo lehtemme viime numerossa. Mutta yhtään kiitoksen sanaa ei lausuttu siltavanhukselle. Uutisessa sanottiin, mielestäni hyvin tylysti, näin: »Saikkalan vanha silta nyt vihdoinkin, liikenteelle vaarallisena ja hankalana, n. 80 vuoden palveluksen jälkeen voidaan purkaa».
Tästä se taas nähdään, että kiittämättömyys on maailman palkka. Kun tulee uusi ja komeampi, niin sitä ihaillaan ja vanhalle potkaistaan kalossinkuva takalistoon. Sellaista se on maailman meno. — Mutta järjestäkääpäs, vanhat häjääläiset kamraatit, edesmenneelle sillalle kunnon hautajaiset! Kyllä se vaan peijaiset ansaitsee. Olihan vanha silta sentään niin turkasen mukava paikka!
Sivukulman Santeri
- ↑ Tätä kirjoitusta ei alun perin ole varustettu otsikolla, vaan otsikko on annettu vasta kirjoitusta Wikiaineistoon tuotaessa.