Sairas

Sairas. Kirjoittanut Saima Harmaja

I

Pienet ja kärsivät tähdet

katsovat kaupunkiin.

Olen niin väsynyt tänään

tuskiini hiljaisiin.

Kerran, kauan sitten

palavaa unta näin.

Taivaalla hulmusi tähdet

ylleni syöksähtäin.

Siitä on liian kauan.

– Nyt minä rukoilen

vain, että tänään saisin

nukkua vähäsen.

II

Vain eläimet valittavat,

minä en saa valittaa.

On pimeä, pimeä maa.

Ja kuolema hiipii ympäri

ja saalistaa.

Minä olen ihminen. Rinnassa hirveä nyyhkytys

kuuntelen, kuuntelen kulkua kahisevaa.

Minä olen ihminen. Kuulkoon Jumala sydämeni huudon,

kuolema, hiipivä kuolema ei sitä kuulla saa.

III

Oi Jumala, siipeni murtuneet

ota käsiisi ihmeellisiin!

Olen lentänyt liian kauas,

olen lentänyt eksyksiin.

Olen lentänyt siivin voitollisin

läpi ilmojen häikäiseväin.

Tuhat aurinkokuntaa kiersin,

joka ainoan taivaan näin.

Nyt rajalla viimeisen taivaan

ja rajalla kuoleman maan

minä vapisen enää hiljaa

ja rukoilen, rukoilen vaan.

IV

Niin kauan, niin kauan jo makasin näin,

pää raukea ikkunan valoa päin.

Pilvet liukuvat taivaalla,

metsä on himmeä tuskasta.

Niin kauan kuin muistan jo makasin näin,

pää pilvien lentoa päin.

Oi olenko kuollut, Jumala,

kun en enää kaipaa haudasta,

kun ei vapise siipeni murtuneet

vaikka pilvien nousun nään.

Oi Jumala, olenko kuollut jo,

kun en välitä, nouseeko aurinko,

vai laskeeko hämärä ikuinen

yli vuoteeni lämpöisen.

Lähde: Harmaja, Saima 1932: Huhtikuu: runoja. Werner Söderström Osakeyhtiö, Porvoo.