Salik Sardar Khaanin puoliso

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Salik Sardar Khaanin puoliso.

Kirjoittanut Fredrika Runeberg


Päivyen koi
Laski jo, kullaten pilvet.
Hehkuen hohtaa taivas, maa.
Säihky-aallot, loistoisat liekit,
Hattarain helke vapaa tää,
Min lausutte, oi?
Tahdotte kai
Päivästä kertoa, tuosta
Loistossa lännen mi asustaa,
Vihaa yötä, syvyyttä tutkii?
Sinnekö mieltäin taivuttaa?
Min tahdotte, oi?
Itä, sä yö,
Uinuvat ruususet tuudit
Pehmeillä tuoksupatjoillaan.
Hiljaa häilyy utuinen huntu,
Satujen impein verho tuo!
Oi, haaveiden maa!
Ruusujen maa,
Itä, sä satujen kehto,
Valjun, vienon Suomen laulun
Rikas, lämmin, kukkaisa sisko,
Tumma, hehkuva itä, oi,
Sä lumosit mun!

Ihanat olivat Ben Hamounin puutarhat, ihanat niiden ruusut, mutta ihanin oli puutarhan valtijatar, Ben Hamounin tytär. Puutarhan sisimmässä pohjukassa, keveitten pylvästen varassa kohosi hänen linnansa. Tuoksuvat jasmiinit ja uhkeat ruusut sen seininä ylenivät. Katon muodosti kullasta, purpurasta ja kalliista kivistä hohtava holvi. Valtijattaren hovinaiset olivat nuoria, kauniita neitoja kuultavan valkoisissa puvuissa, lukemattomat ruusut ja liljat ja kukkaset hänen hovineitensä. Kun hän lavitsan pehmeillä, helmikoristeisilla patjoilla lepäsi, silloin sohisivat puutarhan suihkulähteet sulavimpia säveleitään ja vienoimmat virtensä visersivät satakielet. Mutta kun hän taas impeinsä kera iloisessa kisassa valtakunnassansa liiteli, silloin satakielet kimakasti tuhansin kielin livertelivät ja uhkeana henkivartiona liihoitteli hänen ympärillänsä välkkysiipisiä, kiiltäviä perhosia.

Tiesikö Alheidi, mitä on ilo? Tiesi, sillä se oli hänen alituisena toverinansa. Tiesikö Alheidi, mitä on suru? Tiesi, sillä hän oli nähnyt erään leikkitoverinsa sairastavan ja rakkaimman satakielensä kuolevan. Tiesikö Alheidi, mitä on rakkaus? Ei. Hänen silmänsä eivät milloinkaan olleet nähneet muuta miestä, kuin hänen isäänsä.

Eräänä aamuna istui Alheidi yksinänsä nurmikolla säihkyvän suihkulähteen partaalla. Ajatuksiinsa vaipuneena piti hän kättänsä hienon vesisateen alla, jotta tämä ponnahti ilmaan ja hajosi tuhansiksi kimalteleviksi helmiksi nurmikolle, kukkasiin ja tytön hiuksiin, koristaen niitä kauniimmin, kuin tummissa kiharoissa tavallisesti välkähtävät timantit.

Silloin kuuli hän outoa melua, katsahti äkkiä ylös, ja katso – hänen edessään seisoi nuori mies, joka säihkyvin silmin häntä katseli. Tyttö yritti paeta, mutta muukalainen esti häntä. ”Ihana Alheidi,” sanoi hän, ”henkensä on erämaan poika pannut alttiiksi sinut nähdäksensä, mutta ei hän sitä kadu. Viivy vain silmänräpäys, niin on hän saanut runsaan palkinnon.”

Alheidin teki mieli paeta, hänen teki mieli jäädä, hän halusi katsoa maahan, hän halusi katsoa muukalaista silmiin. Hän viipyi silmänräpäyksen toisensa jälkeen. Pian kuului eräs hänen leikkitoverinsa lähestyvän laulaen. ”Huomenna, auringon mailleenmeno-aikana, ihana Alheidi,” sanoi muukalainen ja katosi, merkitsevästi nostaen sormensa huulillensa.

Ken oli muukalainen? Mitä hän tahtoi? Mistä hän tuli? Miten oli hän päässyt sisään?

Koko päivän lepäsi Alheidi äänetönnä leposohvallansa. Ilta joutui ja vielä olivat koskematta päivällisen tuoksuvat hedelmät, vielä häilyivät valloillaan, vain löyhästi sidottuina ja koristeitta, kiiltävät kiharat. Valkeni aamu, jo heräsivät kukkaset ja perhot, mutta vielä ei ollut Alheidi nukkunut. Viimein sulkeutuivat kuitenkin hänen silmänsä suloiseen uneen ja hänen herätessään oli aurinko jo korkealla taivaankannella.

Armahat impyet, koristakaa valtiatartanne tänään tavallista huolellisemmin! Miksi tahtoo hän tänään olla niin kaunis? Miksi koristelee hän? Ketä ajattelee hänen sydämensä? Tahtooko hän kauneudessaan isällensä loistaa, vaiko siksi, että tuntematon muukalainen on hänet näkevä?

Aurinko on laskemaisillaan. Pian painuu päivä lännen pehmeihin pilvipatjoihin uinumaan. ”Alheidin ystävättäret, jättäkää minut yksin! Tahtoisin uinua hetken. Elkää salliko kenenkään lähestyä.”

Mutta eipä uinunutkaan Alheidi. Menisikö Alheidi suihkulähteelle? Tulleeko hän, tuo ihana muukalainen? Täytyyhän Alheidin toki varoittaa häntä, käskeä häntä poistumaan, muutenhan voisi vieras vartoa liian kauvan ja tulla huomatuksi. Se olisi hänelle varmaksi kuolemaksi.

Verkkaisin askelin astui Alheidi kaivoa kohden. Sielläpä seisoikin jo muukalainen, tuo kookas ja ihana, säihkysilmäinen.

”Alheidi, ihanin, armahin aurinko! Missä olisi maailmassa ketään, jonka kauneutta sinun rinnallasi voisi edes tähteenkään verrata!”

”Etkö tiedä, muukalainen, että Ben Hamounin orjat surmaisivat sinut, jos sinut täältä löytäisivät? Riennä pois! Ainoastaan varoittaakseni sinua tahdoin sinua tavata.”

”Ihana Alheidi, joskin tuhat kuolemaa minua uhkaisi, en saata sinua koskaan jättää. Minun täytyy saada sinut omakseni, minun täytyy vapauttaa sinut, taikka kuolla puolestasi! Alheidi, sä taivaallinen, mitä oletkaan muuta, kuin vanki, vaikka kahleesi ovat kullatut? Etkö elä täällä teljettynä, kuni vangittu vuorikauris, kätkettynä, kuni kaivoksen syvyydessä timantti, tai simpukassa helmi? Tule, Alheidi, tule, ollos vapaa! Tule morsiokseni, tule morsioksi Salik Sardar Khaanin, joka erämaan aavikon vapaita heimoja hallitsee! Tiedätkö, saatatko edes aavistaakaan, mitä vapaus on? Tiedätkö, miten sykkii sydän kiitäessä tuulen vauhtiakin vinhemmin nuolennopealla ratsulla, joka tuntee ratsastajan tahdon, ennenkuin hän sitä edes merkilläkään on ilmaissut? Oletko nähnyt miehiä verisessä ottelussa erämaan petojen kanssa? Ovatko sinulle osottaneet suosiotansa äärettömäin aavikkojen asukkaat, ne, jotka omistavat maailman, sillä heillä on hevosensa, keihäänsä ja tikarinsa? Haluatko helmiä ja kalliita koristeita? Sana vain ja saat sellaisia yltäkyllin, vaikka ne olisivatkin noudettavat itse Persian kuninkaan aarre-aitasta. Jos taas haluat kallis-arvoisia voiteita ja pyhää savua, niin kauppamatkueitten pelkurit pojat niitä sinulle verona suuria määriä maksavat. Tahi tahdotko kauniita orjattaria? Maan jaloimmat tyttäret ryöstetään sinulle palvelijoiksi. Tule, Alheidi! Salik Sardar Khaan on vapaiden ruhtinas. Hän on halveksinut kaikkia naisia ja rakastanut ainoastaan sankaritöitä ja sotaista kunniaa; mutta Alheidi on voimakkaan voittanut. Tahdotko tulla orjattareksi jonkun pelkurin Shahin, joka satojen joukosta sinut tuskin näkee, tai tahdotko tulla sankarin armaaksi, hänen silmäinsä valoksi, sydämensä vereksi, elämänsä tuleksi? Tule Alheidi! Kuulitko laukauksen? Se oli merkki. Uskolliset seuralaiseni ryntäävät nyt salaman tavoin isäsi taloon. Elä säikähdä, armahin! Eivät he saa siellä mitään vahingoittaa, eikä ryöstää, ainoastaan kääntää huomiota sinne päin, ett’ei kukaan ajattelisi sinun vartioimistasi. Tule, Alheidi! Virkku varsani vartoo sinua täällä ulkona. Pian kiidämme vuoristoon, jossa joukko urhoollisia seuralaisiani meitä odottaa. Meidän on vain tämä silmänräpäys, ei muuta. Joudu, tule, Alheidi!”

Äkki-arvaamatta kietoi nuorukainen kätensä ihanan immen solakalle vyötäreelle ja kantoi hänet riento-askelin puutarhasta muuriin murretun aukon kautta ulos kedolle. Siellä seisoi sidottuna korskuva hevonen.

Sen selkään hypähti Salik, ihana taakkansa edessään. Tyttö ei ollut ehtinyt ajatella, tiesi tuskin olisiko pitänyt huutaa apua. Nyt riensi jalo eläin eteenpäin, vainottua lintua vikkelämmin, kevyttä gatselliakin keveämmin. Tulta tuiskivat laajentuneet sieramet, yhä vinheni sen vauhti, kaviot tuskin koskettivat maata. Alheidin sydän sykki ihastuksesta. Salik tuki häntä käsivarrellaan, toisessa kädessä oli hänellä ohjakset. ”Alheidi, armahin, kohta olemme turvassa.”

”Salik, turvassa olen sinun luonasi!”

Mutta keitä tuolla kaukana kedolla näkyy? Sinne on ilmestynyt neljä ratsumiestä. Hurjasti huutaen hyökkäävät he eteenpäin. He ajavat pakenevia takaa. Tulisen ratsun salamannopea vauhti vähenee. Se on kaksinkertaiseen taakkaansa tottumaton, vaikka Alheidi onkin kevyt, kuni nuoren karitsan hienoin villa. Takaa-ajajat pääsevät lähemmäksi. Salik kannattaa Alheidia vieläkin tukevammin. Hän ottaa ohjakset suuhunsa ja keihään käteensä. Vaahdon peittämänä pureksii jalo ratsu päitsiänsä, kannusten haavoittamat kupeet vuotavat verta, mutta se ei enää vinhana vihurina lennä, se korskuu, se ponnistaa voimiansa. Yhä lähemmäksi pääsevät takaa-ajajat.

”Katso, Salik, vartijani! He yllättävät meidät. Elä salli Alheidin elää sinun kuolemaasi näkemään! Anna minun kuolla tikaristasi tässä rinnallasi! Ei olisi raskas moinen kuolo.”

Eräs takaa-ajajista näytti piakkoin pääsevän muita etemmäksi. Silloin kuului suhina, varjo vilkahti yli aavikon ja samassa suistui sekä hevonen että ratsastaja suin päin hiekkaan. Toinen ratsumies vilahti hänen ohitsensa, mutta jo tunkeutui Salikin toinen keihäs tämänkin hevosen rintaan. Korskuen karkasi se pystyyn ja kaatui ratsastajineen maahan. Nyt oli jo kolmaskin ratsastaja ehtinyt lähelle. Hän ampui laukauksen, mutta kovassa vauhdissa se ei osunut, vaan samassa silmänräpäyksessä makasi hän itse Salikin kuulan lävistämänä verissään tantereella ja hänen hevosensa laukkasi hillitöntä vauhtia takaisin yli aavikon: Salik tempasi esiin toisen pistoolinsa. Neljäs takaa-ajaja näytti epäröivän tuokion. Salikin tarkka silmä ja varma käsi lennättäisi luodin hänen sydämeensä, ennenkuin hän saattoi toivoakaan voivansa Salikiin osata. Hän oli kahden vaiheilla. Mutta katso! Kuohuvana virtana vyöryi vuoristosta lauma sotureita hurjasti huutaen. Riemuiten ympäröivät he Salik Sardar Khaania ja hänen morsiantansa ja pian olivat he kaikki kadonneet takaa-ajajan näkyvistä.

Eri suunnilta olivat Ben Hamounin orjat etsineet pakolaisia, mutta ilman Alheidia he palasivat. Ja Ben Hamoun heittäytyi huoneensa permannolle repien tukkaansa ja partaansa ja huutaen kerran toisensa jälkeen:

”Allah on sallinut ryövärien ryöstää elämäni kunnian, ihanan koristeeni! Jo ensitulevalla uudella kuulla olisi hänet otettu herrani Shahin haaremiin. Miten mahtavaksi olisinkaan hänen kauttansa voinut tulla, kuinka kunnioitetuksi! Tyttäreni olisi ollut ihanin herrani naisista. Ja nyt hän on poissa saavuttamattomissa!”

Nyt lähestyi Alheidin vanha hoitajatar hiljaa Ben Hamounia ja sanoi: ”Herra, jos suvaitsisit kuulla halpaa neuvoani, niin voisit vielä saada tyttäresi takaisin.”

”Olisit häntä vartijoinut!” ärjäsi Ben Hamoun. ”Se olisi ollut parempi, kuin neuvo nyt.”

”Oh ho,” valitti hoitaja vanhain palvelijain tavallisella äänellä. ”Allah Ben Hamounin järkeä varjelkoon! Eikö minun teidän omasta käskystänne täytynyt totella häntä, kuin itse Shahin äitiä, ja eikö hän aina kehottanut minua menemään iltarukoukseen moskeaan? Miten sitten juuri sinä päivänä olisin jättänyt sitä tekemättä? Mutta jos Ben Hamoun olisi älykäs, lähettäisi hän minut nyt heti sukulaisensa, kauniin Zaidan luo, koettaaksensa hänen kauttansa saada Shahia, jonka varjon Allah aina pienentymättömänä säilyttäköön, lähettämään ryöväreitä takaa-ajamaan.”

Tämä neuvo oli Ben Hamounille mieleen. Hoitaja lähetettiin kahden, kallis-arvoisia lahjoja kantavan orjattaren kera kauniin Zaidan luo, joka oli Shahin lempisultanittaria. Koko haaremissa puhkesi ilmoille suuri suru ja parku, kun Alheidin ryöstö tuli tiedoksi ja vielä, että hän oli viety aivan pääkaupungin muurien luota. Kun Shahi hetken kuluttua astui sisään, syöksi kaunis Zaida hiukset hajallaan, itkien ja huutaen hänelle vastaan, sanoen: ”Oi, että minun täytyy näkemän päivän tällaisen, jolloin moinen häväistys kohtaa herraani, jonka kunnia koko maailmata valaisee!”

Shahi kysyi, mikä oli hätänä ja Zaida vastasi kiihkein kyynelin: ”Eikö tuskan katkerin neste sydämeni maljaa täyttäisi, kun näen herraani ja kuningastani näin häväistävän? Katso! Erämaita samoavat rosvot ovat tänään rohjenneet tunkeutua aina pyhän kaupunkisi porttien edustalle ja ovat ryöstäneet kotoansa pois sukulaiseni, ihanan Alheidin. Kuningas, jos saatat sellaisen häväistyksen anteeksi-antaa, niin ellös enään anna kasvosi loistaa haaremin porttien sisällä, sillä naisesi eivät kyyneliltä niiden valoa näkisi!” Ja taaskin vuodatti hän kyynelvirran.

Shahin käskystä astui nyt sisälle haaremin katsontamies, Hojar Bashi.

”Kuka oli vasta ryöstetty Alheidi?” kysyi kuningas.

”Oi herra, hän oli ihanin aarre. Palvelijallesi oli onnistunut löytää tämä jalokivi naisten joukossa ja hän oli jo määrätty sitä ylenpalttista onnea nauttimaan, että olisi saanut haaremiasi koristaa. Kaunis hän oli, kuin hohtava täysikuu, ihana, kuni hehkuva aamurusko. Ainoastaan ensitulevaan uuteen kuuhun saakka aikoi hänen isänsä pitää häntä luonaan, valmistaaksensa häntä arvokkaasti onneansa vastaan-ottamaan.”

Nyt astui sisälle päävisiiri, jonka Shahi oli kutsuttanut luoksensa. ”Sadratsan,” lausui Shahi ankarasti hänelle, ”kelvoton palvelija, miksi et ilmoita minulle, miten pääkaupunkiani häväistään? Rosvot uskaltavat tunkeutua aina sen porttien edustalle asti.”

Sadratsan heittäytyi kasvoillensa maahan, kosketti otsallansa lattiaa ja sanoi:

”Allah on suuri. Kuninkaan valta kestää ijankaikkisesti. Kukapa voisi viisaudessa ja tarkkanäköisyydessä hänelle vertoja vetää? Sallikoon kuningas armonsa auringon paistaa halvan orjansa ylitse, joka on syönyt tuhkaa ja jonka tarkkaavaisuuden silmä on nukkunut, jotta hän on velvollisuutensa laiminlyönyt.”

”No niin. Jos ennen aamurukouksen julistusta olet tuonut neidon takaisin ja tuhonnut rohkean rosvon koko joukkoinensa, niin tahdon sinua armahtaa. Hänen päänsä olkoon oman pääsi lunnaana!”

Pehmeällä, sametinnukkaisella nurmikolla lähteen partaalla lepäsi Alheidi. Vähän loitompana nukkui tumma sotilasparvi, jota yössä tuskin näkikään. Kukin makasi satuloidun hevosensa vieressä. Miehistä valvoi ainoastaan Salik.

”Alheidi, armahin, huomenna saavumme omaisteni luo. Hetken lepo täytyy minun suoda miehille ja hevosillekin, he eivät muuten kestäisi. Miten et sitten sinä, hento sulotar, olisi uupunut? Miksi et tahdo uinua? Ja kuitenkin hennon tuskin pyytää sinua sitä tekemään, sillä enhän silloin saisi nähdä silmäisi säihkyntää, en kuulla äänesi sulosointua!”

”En saata. Niin outo on mieleni, niin monta ajatusta päässäni risteilee, enkä kuitenkaan voi ajatella muuta, kuin yhtä, – että olen sinut tavannut.”

”Kaipaat ehkä kotisi pehmeitä patjoja”.

”En koskaan ole levännyt niin pehmeillä patjoilla, kuin tämä nurmi!”

Äkkiä hypähti eräs nukkujista pystyyn, mutta laskeutui heti korva maata vasten kuuntelemaan. Salik huomasi sen ja tuli tarkkaavaksi.

Mies nousi pian ja tuli Salikin luo.

”Salik Sardar Khaan, etkö kuule hevoskavioiden kopsetta? Onko sinutkin lumonnut nainen?”

Salikin silmästä sinkosi salama yöhön. ”Abbas! Mutta sinuun en tahdo suuttua!”

Sitten kumartui Salikkin maahan kuuntelemaan. ”Näitä hevosia on monta. Ne ovat varmaankin Shahin lähettämät meitä takaa-ajamaan. Emme saa saattaa Alheidia vaaraan.”

Hän vihelsi. Samassa silmänräpäyksessä olivat miehet ratsujensa selässä. ”Erämaahan, ääneti, varovasti, kuin väijyvä tiikeri, mutta nopeasti, kuin siivekäs lintu!”

Suhina sävähti kautta vuorten, kiitäviä varjoja vilahti yli tanteren. Keveitä pilviäkö yli kedon liiteli? Hiljainen yötuuliko se henkäili? Mutta taivaankansi oli kirkas, tummansininen, eikä liikkunut lehteä puissa sen lähteen reunalla, jonka luona Alheidi vast’ikään oli levännyt. Ja nyt ovat varjotkin kadonneet ja hiljaista, äänetöntä ja hämärää on pienen lähteen ympärillä kaikki.

Mutta yö kuluu edelleen ja hento, vain leikkiin ja leikkiä seuraavaan suloiseen lepoon tottunut kukka herpoaa ja kalpenee. Alheidi tahtoo Salikilta salata väsymystään, hän pysyttelee vielä pystyssä, vaikka horjuen. Salaman nopeudella hyppää silloin Salik ratsunsa selästä, ”Rientäkää, etsikää, olisiko mahdollista löytää lähde! Käymme lepäämään, vaikka tuhannet vainolaiset kintereillämme olisi! Alheidi, vähinkin vaaleuden vivahdus kasvoillasi, pieninkin silmäisi säihkyntää himmentävä pilvi koskee minuun kipeämmin, kuin koskaan Shahin tikarit!”

Löytyipä läheisyydessä lähde. Sinne kantoi Salik käsivarsillansa Alheidin ja, polvistuen hänen viereensä, virvoitti hän häntä viileällä vedellä.

Mutta vainolaiset eivät olleet jäljiltä eksyneet. Taivaanrannalle ilmestyi kiiltävä keihäsrivi.

”Elä pelkää, Alheidi! Sinun tähtesi on voitto meidän!”

”Ratsun selkään joka mies! Taistoon Alheidin puolesta! Jokainen, joka lähestyy hänen lepoansa häiritsemään, on kuoleman oma!”

Nopeasti riensi ratsujoukko yli kentän. Alheidi yksin jäi levottomana lähteen luo. Erämaassa vallitsi äänettömyys, mutta äkkiä häiritsi hiljaisuutta taistelevain kimeät huudot. Pian näki Alheidi poispäin rientäviä, pakenevia parvia, mutta lähdettä lähestyi hiljaa ratsastaen muutamia harvoja miehiä. Ketä kuljettavat he keskellänsä? Salik Sardar Khaania, jonka he tuovat haavoittuneena taistelusta.

”Alheidi, nyt olet meidän, olemme ajaneet heidät pakoon. Ennenkuin he ehtivät lähettää uusia vainoojia jälkeemme, olemme turvassa vuoriemme välissä, oman kansani keskuudessa.”

Seuraavan päivän aamu valkeni ja Salik makasi nyt omassa teltassansa, koristetulla vuoteellansa. Hänen haavansa tummeni, kuume poltti hänen veressänsä. Vaieten ja huolissaan kulkivat hänen sotilaansa ympäri, sillä he huomasivat haavat kuolettaviksi.

Silloin astui teltan ovelle vanha vaimo. ”Antakaa tilaa viisaalle, joka paljon tietää ja mahtaa!” Vaimo pysähtyi Alheidin eteen, joka surren istui sairaan vieressä. Verkalleen, tuskin kuuluvalla äänellä, sanoi vanhus: ”Erämaassa, kahden tunnin matkan päässä täältä kasvaa puu. Kun kaunis nainen keskipäivän hetkellä sen oksia taittaa, vuotaa siitä balsamia, joka heti parantaa raudan viat, mutta viimeisen tunnin matkan täytyy naisen astua yksin.” Alheidi nousi nopeasti. Hiljaa hiipi hän teltasta. Vanhus seurasi häntä.

”Saatatko minua ensimmäisen tunnin matkan? Osotatko mulle tien?”

”Eikö kukoistavain puutarhain nuori, hento köynnös pelkää yksin erämaassa liitelemistä?”

”Äiti, onhan Salik sairas. Rientäkäämme, jotta ennen päivällishetkeä ehtisin saada tehtäväni toimitetuksi!”

Seuraavan päivän aamu oli käsissä ja riemulla tervehti Alheidi aurinkoa, sillä Salikilla ei enään ollut mitään tuskia ja haavat olivat melkein terveet.

”Oi, Alheidi! Sieluni vapisee ajatellessani sinun uskaltaneesi mennä yksin erämaahan. Olisithan sinä, joka olet mulle henkeäni kalliimpi, voinut joutua petojen saaliiksi.”

Kuukausia oli kulunut. Silloin tuli eräänä päivänä Abbas Salikin luo, varustettuna kuin pitemmälle matkalle.

”No, Abbas,” virkkoi Salik ystävällisesti, ”minne aijot, kun en minä ole siitä kuullut, sinä, uskollinen toverini, joka et koskaan ole minua jättänyt?”

”Lähden Ispahaniin.”

”Jalopeurain luolaan lähdet. Tuskin lie tauonnut höyryämästä erämaassa kaatuneiden Shahin miesten veri.”

”Tuskin olisi jalopeura odottanut meidän tuloamme hänen luolaansa, ell’ei, kuten tiedät, hänen sotilastensa päämies olisi kertonut tuhonneensa meidät kaikki, meidän murhattuamme ensin tytön, taistelun aiheen. Mies rakasti henkeänsä, siksi hän lähtikin pakoon. Mutta vaikk’ei hän olisi niin sanonutkaan, niin eipä Salik Sardar Khaan aina ole aristellut lähestyä leijonaa, vaikka sen omassa luolassakin.”

”No, mitä Ispahanissa aijot?

”Tehdä kauppaa.”

”Profeetan nimessä, sitä en koskaan olisi arvannut! Olethan aina pitänyt keihäänkalsketta rahanvaihtoa rakkaampana. Mutta ehkä tahdot tehdä kauppaa minunkin puolestani. Mulla on yltäkyllin karjaa ja muuta tarpeetonta tavaraa.”

”Olen aikonutkin pyytää saadakseni myödä muutamia tarpeettomia kappaleitasi.”

”Sano mitä tahdot, sulla olkoon vapaa valinta.”

”Sotaratsusi, keihääsi ja tikarisi.”

Salik rypisti vähän silmäkulmiansa, mutta pian selkeni hänen katseensa taas ja hän sanoi: ”Abbas, olet tyytymätön tähän tavattomaan, muutaman kuukauden kestäneeseen lepoon. Mutta elä siltä luule taistelemisen minulta unhoon jääneen. Pian teemme taas retken. Kohta järjestän kaikki sitä varten.”

Abbas riemuitsi ääneensä, mutta vaikeni yht’äkkiä, laski käsivartensa ristiin rinnallensa ja kumarsi sanoen: ”Armollisen ja lempeän Jumalan nimeen, kunnia olkoon maailman hallitsijalle! Olen valmis sua seuraamaan minne vain tahdot. Palvelijani myökööt liiat karjastani.”

Havaitsetko pölypilveä tuolla aavikon reunalla, Alheidi? Tiedätkö, mitä se merkitsee? Salik se siellä miehinensä ryöstöretkeltä palajaa. Alheidi, joka on istunut kummulla katsellen ulos etäisyyteen, nousee. Hänen huntunsa häilyy tuulessa, käsi varjostaa tummia, mustia silmiä, katse tähystää. ”Hän se on! Saatan jo erottaa hänen turbaaninsa värin. Mutta miksi niin hitaasti tulet, Salik? Eikö sydämesi Alheidia ikävöitse? Oletko hankkinut aarteita ja onko niiden vaaliminen sulle lemmittysi kohtaamista rakkaampi? Vai oletko ehkä haavoitettu? Haa, balsamipuu erämaassa! Salik, Salik, riennä! Sydäntäni kalvaa tuli! Hennot ovat jalkani, mutta kantavat ne minut kuitenkin sinua vastaanottamaan!”

Samassa syöksyi vaimoja ja lapsia hurjasti huutaen lähestyviä vastaan. Alheidia värisytti ja hän pysähtyi hetkeksi. Silloin riensi ratsujoukko naisten ja lasten seuraamana riemuhuutojen kajahtaessa, ohitse sen paikan, missä Alheidi seisoi. Salik ei häntä huomannut. Ja katso, Salikin edessä hevosen selässä istui nainen. Siinä oli Alheidikin kerran istunut, mutta kuka oli tämä? Alheidin kasvot hehkuivat kuin leimuava liekki. Hitaasti seurasi hän saapuneita ja meni asuntoonsa. Mutta siellä kohtasi hänen silmiänsä outo näky. Lepolavitsalla istui se nuori nainen, jonka Salik vasta oli tuonut muassaan. Hän oli valkoinen kuin laakson lilja, ainoastaan poskilla kajasti vieno ruusunhohde. Vaaleat kutrit aaltoilivat lumivalkeilla hartioilla ja lempeät silmät, siniset, kuin taivaankansi, olivat kyyneleitä tulvillaan. Sellaista ei ollut Persian mustasilmäinen tytär milloinkaan nähnyt.

Salik astui Alheidia vastaan. ”Tuon sulle siskon, Alheidi! Hoida häntä hyvin! Olen ottanut hänet kauppiailta, jotka kuljettivat häntä myötäväksi. He olivat ostaneet hänet turkkilaisilta, jotka taas olivat hänet ryöstäneet kaukaa, hyvin kaukaa. Katso, hän on kaunis. Hänen kauneutensa on yön hopeakirkkaan kuutamon kaltainen. Olet usein sanonut et pitäväsi naisistamme, he kun ovat niin hurjia. No, tämä on lempeä ja suloinen. Sitä paitsi, tuon sinulle vielä kallis-arvoisia koristeita ja kauniita kankaita.”

”Kunhan tuot rakkautesi takaisin, Salik, niin on se mulle kaiken maailman aarteita kalliimpi.”

Vieras tyttö nousi, astui Alheidin luo, lausui oudolla kielellä muutamia sanoja, otti Alheidia kädestä, puristi sitä sydämellisesti ja katsoi lempeillä sinisilmillään herttaisesti häneen. Alheidi sulki hänet ystävällisesti syliinsä, sanoen: ”Enhän saata sinuun suuttua, kyyhky pieni!”

Päivä päivältä lähenteli suloinen muukalaistyttö yhä enemmän Alheidia ja Alheidi sai häntä rakastamaan. Mutta yhä katkerampaa tuskaa kärsi Alheidin sydän, sillä hän näki Salikin silmien yhä lämpimämmin palavan, hänen katsellessaan niin ihanaa, mutta aina alakuloista vierasta tyttöä. Mutta sydämensä sisimpään sopukkaan kätki Alheidi tuskansa.

Niin tuli Salik eräänä päivänä hänen luoksensa. ”Alheidi! Hevoseni, lempiratsuni, on haavoittunut. Mene, Alheidi, erämaahan noutamaan balsamia haavan parantamiseksi.”

Alheidi katsahti silmänräpäyksen Salikiin. ”Salik Sardar Khaan, erämaassa asustaa tiikereitä. Rakastatko hevostasi hellemmin, kuin minua?”

”Onko Alheidi lapsellisen arka? Etkö tahdo tehdä mielikseni? Etkö tahdo pelastaa hevostani, joka kerran toi sinutkin tänne?” Alheidi läksi.

Taas tuli Salik eräänä päivänä Alheidin luo. Lepolavitsalla oli kaksi kukkaa, ruusu ja lilja. Sardar leikki kukilla ja nautti niiden tuoksua. Sitten jätti hän ruusun lavitsalle ja piti vain liljaa kädessään.

”Oi, Salik, tuhoa ruusu, mutta elä heitä sitä luotasi yksin kuihtumaan! Ei ole niin raskasta kuolla, kuin elää unhoitettuna.”

Salik otti jälleen ruusun käteensä ja piti sitä siinä liljan kanssa. ”Alheidi, miehen sydän on ruusutarha, siinä on tilaa monelle kukalle. Kuinka voit vaatia, että minä yksin alati rakastaisin vain yhtä? Lempi on myöskin kukkanen. Elä pyydä kukkaa olemaan kuihtumaton, kuin kivi. Ei se silloin olisi kaunis. Mutta onhan Alheidikin Salikille rakas.”

Salik lähti pois ja Alheidin sydämessä asui yö.

Taaskin kului muutamia päiviä. Silloin kutsui Salik Sardar Khaan Alheidin luoksensa. Tämä tuli.

”Alheidi! Metsästysretkellä haavoitti keihäs pahasti lempikoiraani. Sitä ei saata pelastaa muu, kuin se balsami, jonka alkulähteen tunnet. Mene, ettäs ehtisit sinne ennen keskipäivän hetkeä ja olisit kotona jälleen siihen aikaan, kuin miehineni metsästysretkeltä palajan.”

”Oi, Salik, balsamia hevosellesi tuodessani kuulin tiikerin kiljuntaa.”

Salik ei vastannut mitään. Alheidi seisoi vielä tuokion epäillen. Silloin sanoi Salik hitaasti: ”Kahdesti ei Salik Sardar Khaan samaa käskyä anna.” Alheidi poistui.

Kauvas hän ei vielä ollut ehtinyt, kun hänen eteensä ilmestyi viisas vaimovanhus, jolla oli kädessä pieni, tuskin sormen pituinen tikari.

”Sieluni tytär! Vanhus ei voi sinua retkelläsi seurata. Salik Sardar Khaan on käskenyt minua uutta, vaaleata morsiantansa koristamaan. Tässä tahdon antaa sulle jotakin hänelle lahjaksi sopivaa. Alheidi, kolme surmaa on tämän tikarin terällä. Katso, sen kolme särmää ovat terävät, elä niihin koske, pieninkin kosketus haavoittaa ja pieninkin haava tuottaa silmänräpäyksessä kuoleman!” Hiljaa, kuten tullutkin oli, hiipi vanhus pois.

Alheidin silmä leimusi. Hän katseli terästä. ”Kolme surmaa! Haa! Alheidi! Tahtoisitko tappaa tuon hurskaan tytön, joka itkee Salikin valtaa, jota hän ei vastustaa voi? Vaalea, vieras tyttö, ei Alheidi sinua vihaa.”

Mutta jo oli Alheidi erämaassa vaelluksellaan. Kuumasti paahtoi päivä hiekkaa, hehkuva maa poltti Alheidin jalkoja. Ajatteliko hän kirveleviä jalkojansa, ajatteliko hän erämaassa väijyen hiipivää tiikeriä, vai ajatteliko hän Salik Sardar Khaanin ihanata morsianta, joka nyt seisoi kaikessa komeudessansa koristettuna, kuin hopeanhohtavain pilvien lomassa täysikuu ja Salikin palavia silmäyksiä, jotka, unhoittaen Alheidin, nyt ainoastaan uuden morsiamen ihanuudesta hurmautuivat?

Mutta Alheidiakin katselee säihkyvät silmät, ei Salikin lemmestä hurmautuneet, ei, vaan palavat, pedon päässä pyörivät pallot. Alheidi, etkö näe erämaan herraa, miten hän hiljaa jäljissäsi hiipii? Jo jännittää hän koukistetut kyntensä, välkähtävät jo kumartuessaan täpläiset kupeet. Hän hyökkää saaliinsa kimppuun, ja musertuneena, verissään, viruu Alheidi vavahdellen hiekassa. Mutta ken se vahvan kukisti? Miksi erämaan herra hiekassa vieritteleiksen? Vavahdus vaan vielä ja kuolleena loikoo tiikeri saaliinsa vieressä. Alheidi ei ollut tikariansa unhoittanut.

Huutoja kuuluu erämaassa. Keveänä kiitää miesjoukko esiin. Se on Salik Sardar Khaan, joka miehinensä palajaa kotiin suloista morsiantansa noutamaan.

”Haa, vasta tapettu tiikeri! Alheidi! Sepä oli Salik Sardar Khaanin puolison arvoista! Mutta hän on haavoitettu. Pitäkää hänestä huolta, minä ratsastan kotiinpäin. Lähetän sitten orjia häntä kotiin kantamaan.”

Jo nosti Salikin hevonen kavioitansa juoksuun, kun Alheidi hiljaisella äänellä rukoili: ”Salik, ennenkuin lähdet, laskeudu hevosesi selästä ja anna mulle kätesi, ell’ei muun tähden,” lisäsi hän omituisesti hymyillen, kun Salik näytti epäilevän, ”niin kiittääksesi minua tiikerin taljasta.”

”No, miksipä mulla ei olisi siihen aikaa,” sanoi Salik, hypähti hevosen selästä ja ojensi Alheidille kätensä, johon tämä tarttui ja painoi sitä sydäntänsä vastaan, sanoen: ”Jää hyvästi, Salik! Siunattu olkoon Allah ja Profeetta, saan kuolla sinun luonasi! Vielä pyyntö, se on viimeinen. Oi Salik, ota vielä kerran käteni molempiin käsiisi ja purista sitä ystävällisesti, kuten ennen oli tapasi tehdä.”

Salik tarttui Alheidin umpinaiseen käteen ja virkkoi hajamielisesti: ”Ei suinkaan haavasi niin vaarallisia ole. Kyllä kohta tulet kukoistavaksi jälleen. Minä ratsastan nyt edeltäkäsin kotiin.”

Jo istui Salik ratsunsa selässä. Alheidin pää vaipui hervotonna hiekkaan, yksi ainut veripisara kiertyi esille hentojen sormien lomasta ja ratsun tuulenvauhdilla rientäessä pois yli hiekka-aavikon, lepäsi jo Salik Sardar Khaanin kaunis vaimo vainajana vieressä erämaitten herran, tiikerin.

Keitä ovat nuo, jotka naisten asuntoa lähestyvät, mitä kantavat he? Kantavatko he koristuksia, vai kukkia, vaiko lahjoja ihanalle morsiamelle hänen hääpäivänänsä? Mutta miksi ovat hitaat heidän askeleensa, miksi synkät heidän katseensa, miksi eivät he riemuitse? Oi, eivät tuo he morsiolle koristeita, ei lahjoja, eikä kukkia, kuihtunutta kukkaa vain kantavat, sitä kukkaa, joka oli kaunehin kaikista.

Mutta katso! Naisten asunnosta syöksee esiin vaalea, vieras tyttö. Komeita koristeita kimaltelee hänen hiuksissaan, mutta silmissä välkkyy kyyneleitä. Hän näyttää kauhistuneena pakenevan. Surullinen saatto tulee hänelle vastaan. Hän pysähtyy, hän vapisee. ”Alheidiko kuollut? Sä suloinen olento, sä ainoa turvani! Mutta kas, mikä puoleksi ummistuneessa kädessäsi välähtää? Kiitos, Alheidi!”

Hiljaa irroitti hän tikarin Alheidin kylmästä kädestä, mutta viipyy vielä, näyttää epäilevän. Katso, hän polvistuu, puristaa tikarin käteensä, hän rukoilee. Hänen esi-isäinsä kielellä sanat hänen huuliltansa sukeutuvat: ”Isä, oi Isä, vahvista horjuvaa lastasi kärsivällisesti kantamaan, mitä hänen kärsittäväksensä määräät! Tämä pieni ase vaivaisen vapauttaisi. Oi Jumalani, oi Jumalani, vahvista minua, että kärsivällisesti ja nöyrästi voisin sanoa: ”tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun!” Rukouksessa kilvoitellessansa painoi hän tuskissaan käteensä petollisen raudan ja vienosti, kuten kukkanen illalla kupunsa sulkee ja päänsä kallistaa, vaipui vaalea immyt kalvenneena nurmi vuoteelle.

Salik Sardar Khaan, elä niin rajusti ryntää ruusun ja liljan, noiden kuihtuneiden, leposijalle! Elä raivoa noin! Miksi isket rintaasi tuon pienen raudan, sehän tunkeutuu tuskin pintaa syvemmälle! Eihän miehen henki muutaman veripisaran mukana kuiviin juokse, eikähän tikarin terällä ollut kätkettynä kuin kolme kuolemaa!


Lähde: Runeberg, Fredrika 1900: Kuvauksia ja unelmia: valikoima kertomuksia. Suomentanut Ilta. G. W. Edlund, Helsinki.