Satanen muistelmia Pohjanmaalta: 12. Eriskummallinen mäen-lasku

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
11. Koski ja Pikkarainen 12. Eriskummallinen mäen-lasku
Satanen muistelmia Pohjanmaalta
Kirjoittanut Sara Wacklin
13. Miten kolmen rouvan kävi


Kummallisista tapauksista kosken luona, tai oikeimmin sanoaksemme koskessa, ansaitsee seuraava jäädä jälkimailman muistiin. Se onkin luonnoltansa ihan pohjoismainen talvitapaus, joka muissa maissa olisi mainioksi tehnyt tapauksen sankarin. Suomalaiselle se näytti aivan vähäpätöiseltä.

Eräs vanha, Antti Hägg niminen merimies, pitkä ja vahva, vaatetettu kuluneesen merimiehen pukuun, tuli kylmänä talvipäivänä Kallisenmäelle, josta hänen oli kulkeminen alas. Perässänsä veti ukko tiilikuormaa kelkassa, Mäen päälle tultuaan istui ukko mukavuuden vuoksi kuormalle, laskeaksensa mäeltä alas. Mutta raskasta kuormaansa ja kelkkaansa ei ukko voinut johtaa oikeaa suuntaa. Täyttä vauhtia luisti kelkka joelle suurta värjärien tekemää avantoa kohden. Vankkana ja ääntämättä kiiti merimies avantoa ja hengen vaaraa kohden päästämättä hätähuutoa tai pyytämättä apua ihmisiltä, jotka toisen läheisen avannon luona kummastellen ja suu auki näkivät ukko Häggin mäkeä laskevan ja täyttä hojakkaa panevan suurta avantoa kohden. Silmänräpäyksessä oli hän kuormineen kelkkoinensa koskessa jään alla.

Tämän nähtyään saivat näkijät äänen. Akat, jotka olivat vaatteen pesossa, juoksivat huutaen, ja pian oli väkijoukko avannon ympärillä, mutta ei merkkiäkään näkynyt onnettomasta, joka heidän silmiensä nähden oli koskeen joutunut.

Hukkunutta ruvettiin koettamaan saada ylös; reikiä hakattiin useampaan kohtaan jäähän, mutta turhaan. Ei edes raskasta kelkkaakaan löydetty koskesta, joka kolkosti humesi jääkannen alla.

Parin tunnin kuluttua, kunnes koko toivo oli loppunut, alkoivat työmiehet lähteä pois jäältä. Ihan odottamatta kuultiin huuto ja nähtiin miehen pää toisesta pienemmästä avannosta sadan sylen vaiheella haetuista paikoista. ”Miehet hoi! auttakaa minua tästä saakelin rotan reijästä”, huusi Hägg. Avanto, näet, oli niin ahdas, että ukko ei siitä mahtunut ennenkuin sitä kirveellä avaroittiin. Vihdoin nousi Hägg jäälle, oikasi pitkän selkänsä ja lausui: ”saakelin köyryselkänä siellä alhaalla onkin kuleksiminen!” Huolimatta siitä että oli läpimärkä, veti ukko kelkkansa nuoraa lausuen: ”ylös veikko! sinuapa en heitäkään, kosk’et vaarassamme lastista mitään mereen heittänyt.”

Sitte veti ukko raskaan kelkkansa lähimmäiseen taloon, jossa hänelle lämpösessä suojassa annettiin pari kuppia kahvipunssia. Sitte kertoi hän tapauksensa, joka hänestä itsestään ei suinkaan ollut niin kumma, kuin hänen kuulijoistansa.

”Minä nyt tuumailin”, kertoi ukko, ”että yhtä hyvä olisi laskea mäestä alas, kuin saada raskaan tiilikelkan kinttuihini. Senpätähden niin teinkin. Mutta kelkka sai liikapaljon tuulta, niin ettei enää perämiestä totellut. Kyllä minä näin, mihin satamaan se aikoi, mutta sen myöskin oivalsin, ettei siinä auttanut huutaa eikä kitistä. Minä ajattelin: olkoon menneeksi, koettellaanpa sitäki reisua. Saadaanpa nähdä, mitenkä se päättyy. Samassa pulpahdin veteen kuormineni. Tämä lemmon kova pakkanen on sentään johonkin hyvä, sillä se on niin kuivannut veden että sen ja jään välillä on avara tila. Vettä oli niin vähä että tuskin kävi saapasvartteni yli. Mutta jääkatto oli niin turkasen matala, että minun täytyi köyryssä käydä livettävien pohjakivien päällä tuon tuostakin kolhasten päätäni kattoon. Monasti kaaduinkin ja mun täytyi rämpiä etsien tyynempää vettä. Se otti aikaa, etten kelkkaani tahtonut heittää. Oikean suunnan löytäminen oli pahin. Ei siellä juuri pimeä ollut, mutta ei aivan etäällekään nähnyt. Muuta kompassia ei mulla ollut kuin päässäni ja sekin näytti nurin. Sillä lyhempihän matka olisi ollut Ullbrandtin kuin Buchtin avantoon. Mutta minäpä muka tein luovin. Minä kyllä jäältä kuulin huutoja ja nujua ja huusin minäkin takaisin, mutta eihän huutotorvi muka kosken kohinaa voita. Ja oikean suunnanpa vihdoin löysinkin vaikka kävin ämmän tavalla vastoin virtaa.”

Sitte sai ukko kuivat vaatteet, söi ja makasi, kiitti hänen tähden nähdystä vaivasta, heitti jäähyväiset ja veti kelkkansa kotio iloisena, että tiilet olivat kaikki. Niin vähäpätöisenä piti ukko tämän asian, että kotio tultuaan unohti kertoa sen vaimollensa ja lapsillensa. Mutta siitä alkaen ei ukon enää milloinkaan nähty mäkeä laskevan.