Satokauden mietteitä

Arjen lajit kunniaan

Syrjäseutulaisen näkökulmasta Satokauden mietteitä[1] Kirjoittanut Sivukulman Santeri

Kaaleppi Jaakonpojan hämmästys

Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 20.8.1936, s. 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/1889644?page=3 / Viitattu 19.2.2026

Nyt on taasen menossa se aika vuodesta, jolloin maamies korjaa talteen vuotuisen työnsä tulokset. Osa sadosta on jo laareissa, ja toisia parast’aikaa kootaan puintivuoroaan odottamaan. Kiirettä siinä sadonkorjuutyössä saa pitää, niinkuin on saanut koko kesänkin liukkaasti häärätä, sillä erittäinkin juuri kuluvana suvena ovat työt pakanneet »toinen toisensa niskaan». Ja sellaisessa menossa, sen kaikki tietävät, ei juuri sylkäisemään tahdo ennättää.

Mutta kiireistä huolimatta on isäntämiesten niinkuin emäntienkin naama hienoisessa hymynhäiveessä, minkä uskaltaa tulkita tyytyväisyydestä johtuvaksi. Sanotaan kyllä, ettei kunnon maanviljelijä ole koskaan tyytyväinen, vaan moitiskelee aina vuodentuloa, mutta allepainettu uskaltaa väittää, että nietua on tuollainen puhe — ainakin tänä vuonna. Tapasin äsken vehnänkorjuussa erään yritteliään isäntämiehen, joka ei tuloksiaan koskaan kehuskele, pikemminkin päinvastoin. Nyt hänkin oli tyytyväinen. — Tuskinpa kukaan nimenomaan vuodentuloa tosissaan moitiskelee, sillä onhan kuluva kesä ilmojen puolesta ollut edullisempi kuin mikään aikaisempi yhdeksänkymmenen vuoden ajalla taaksepäin. Ja ilmathan ne juuri maataloudessa ovat ratkaisevana tekijänä.

Mutta ei yksin maanviljelijöille tule hyvä vuosi, vaan eteenpäin menoa ja hyvinvointia edellisvuosiin verraten tavataan kaikilla aloilla. Teollisuus kukoistaa, vientimme kasvaa — jos tosin tuontikin — työväen palkat paranevat eikä työttömyydestä juuri kannata puhuakaan. Valtio myös rikastuu hiljakseen, mikä seikka on tyydytyksellä todettava, sillä ahtaina aikoina on suuri turva valtion paksusta kukkarosta. Niin, monin tavoin meillä mennään eteenpäin, sen täytyy jokaisen tunnustaa, ja joka sortilla tätä maata rakennetaan ja parannetaan päivä päivältä, viikko viikolta. On se sentään monin verroin mieluisampaa todeta tuo rauhallinen, mutta vakava eteenpäin meno kuin esim. sellainen »rakentaminen», mitä Espanjassa ja paikoin muuallakin maailmassa parasta aikaa suoritetaan.

— — —

Kuitenkaan ei meillä ihan joka suhteessa voida eteenpäin menoa todeta. Kansan luonne esim. näyttää pulavuosista huolimatta olevan sama kuin ennenkin. Tämä pistää erikoisesti silmään siinä ihmeellisessä ulkolaisten tuotteiden ihailussa, mikä edelleenkin istuu meissä sitkeästi kiinni. Ajatelkaamme esimerkiksi sitä appelsiini- y.m. hedelmien määrää, mikä tänne ulkomailta raahataan ja kansalle syötetään. — Joo, hyviähän ne ovat, appelsiinit ja banaanit, mutta hyviä ovat myös kotoiset marjamme ja hedelmämme. Kansa ei kuitenkaan syö omien kasvitarhojen tuotteita, jos vaan on saatavissa — ulkolaisia. Koreita sanoja meillä kyllä puhutaan kasvitarhojen tarpeellisuudesta, mutta menkääpäs myymään niiden tuotteita kaupunkiin, niin tuskin rahtimaksun saatte vaivalla hankituksi. Mutta appelsiineja, niitä kyllä ostetaan, appelsiineja niinkuin muitakin ulkomaan hedelmiä.

Monella muullakin alalla huomaa tuon kummallisen ulkolaisten tuotteiden palvonnan, jota sietäisi hieman hillitä. Ehkäpä asia vähitellen korjaantuukin. — Korjaantua saisivat ainakin maaseudun asujamen mielestä myös eräitten maataloustuotteiden hinnat, jotka palkkatason ja kaikkien muiden elinkeinoalojen kohentuessa yhäti pysyvät kannattavaisuuden rajojen alapuolella.

— — —

Maamiehet suorittavat parhaillaan ruiskylvöjä ja toivovat suotuisten ilmojen edelleenkin jatkuvan, jotta ensi vuonnakin olisi rukiista leipää pöytään tuotavaksi. — Sanovat rukiin kulutuksen meillä jatkuvasti laskevan, nimittäin ihmisravintona, ja tämä on muka selvä merkki elintason kohoamisesta. — Voi olla niinkin, mutta allepainetun mielestä se on paha merkki, tarkoitan tuota rukiinkulutuksen vähenemistä. Pantakoon vain »ranskanpullaa» pöytään, niin hammaslääkäreillä kyllä piisaa töitä. — Mutta kai se sentään niin on, että tärkeimmät työt meillä tehdään ja kansa parhaiten varttuu juuri rukiisen leivän voimalla.

Sivukulman Santeri

1. Tätä kirjoitusta ei alun perin ole varustettu otsikolla, vaan otsikko on annettu vasta kirjoitusta Wikiaineistoon tuotaessa.