Sekakaloja
| Vaatimattomuuden | Syrjäseutulaisen näkökulmasta Sekakaloja Kirjoittanut Sivukulman Santeri |
Vanha kaarti |
| Kirjoitus julkaistu Paikallissanomissa 29.9.1932, s. 3. https://digi.kansalliskirjasto.fi/sanomalehti/binding/3185010?page=3 / Viitattu 13.2.2026 |
teeriä ja mateita kertoi entinen mies saaneensa pyydyksistään. Allepainettukin trahteeraa lukijalleen tällä kerralla »sekakaloja», kun ei satu mitään sopivampaa aihetta mieleen juolahtamaan. Aiheista on nimittäin niistäkin pula nyt, kun kerran on pula-aika ja kun lisäksi täytyy muutamia aiheita selkäsaunan pelosta varoa kuin ruttoa. Allepainettu on nim. hintelä mies, ja selkänahka on perin arka. — Mutta kun tässä kerran pitäisi jostakin pakista, niin juttelen aluksi esivallan miekatta.
Olette kai huomanneet, että se n.s. esivallan miekka on paremminkin teoreettinen käsite kuin käytännöllinen kapine. Sitä ei oikeastaan ole olemassakaan, vaan sen virkaa hoitaa kumipamppu. — Nyt kuitenkin ovat poliisimiehet pyytäneet, että sisäministeri palauttaisi miekan esivallalle ja siirtäisi kumipampun — jaa, minne, sitä en tiedä, mutta arvattavasti museoon — Pyyntö on kuulemma otettu suosiollisesti vastaan, joten mahdollista on, että pian nähdään poliisimiehet välkkyvä miekka kourassa kävelevän kaupungin kaduilla. Silloin ei puhe esivallan miekasta ole enää satua, vaan todellisuutta, kuten ennen vanhaankin, ryssän aikana.
Mutta sallittakoon minun ihmetellen kysyä: mitä poliisit tekevät miekalla? Eiväthän he kuitenkaan saa sillä ketään lyödä onhan kokemus osoittanut, että kaikki pahanpäiväiset rähinöitsijät saavat korkeintaan sakkoa tai hieman vankeutta, jos lähimmäistään kopauttaat pääkuoreen, mutta poliisi, meneepäs hän lyömään! Se ei sovi. Tukka pois ja linnaan, jos pahasti lyö, se on vissi se, vaikka lyönti olisikin sattunut oikealla ajalla oikeaan lurjukseen. Lisäksi sanomalehdissä huudetaan esivallan raakuudesta, vaikka muuten miesmurhakin sivuutetaan muutamalla rivillä ilman paheksumislausuntoa. — Sellainen on siis laki ja yleinen mielipide. Kaikenlaiset tappelupukarit saavat kyllä teutaroida, mutta jos poliisi jotakin hulinoitsijaa pahasti kopauttaa, niin siitäkös äläkkä nousee. Eduskuntaan ja hamaan kansainliittoon asti asiasta vedotaan!
Niin, että mitä siis lopultakin poliisit tekevät miekalla? Eihän miekan tupella voi antaa kipeämpää iskua kuin kumipatukallaan, ja teräähän ei tietenkään saa käyttää. — Komeuden vuoksiko? — Eihän miekka kosmopoliittisena joutavuutena paljonkaan komeutta lisää. Korkeintaan se tehoaa neitokaisiin, mutta poliisithan ovat yleensä naineita miehiä.
— — —
Mutta kun poliisit kerran miekkaa halamoivat, niin annettakoon se heille! — Onhan se lopultakin kai sentään niin, kuin oppi-isämme Lutherus sanoo, että »ei esivalta miekkaansa hukkaan kanna».
Mutta sallittakoon minun vielä lausua pieni huomautus: Pitäkää, herrat konstaapelit, kumipamppu povitaskussa kaiken varalta! — sitä vehjettä kunnioitetaan ja se ei särje luita.
Tekniikan kehitys on ollut huimaava, ja monella tapaa me ihmiset saamme sen saavutuksista nauttia.
Koneet tekevät työn, valo tulee lankoja pitkin taloihin, (ei kuitenkaan Suodenniemen keskipitäjälle, vaikka onkin langat) ääni kulkee hirmuisia matkoja salamannopeasti — melkeimpä yhtä sukkelaan kuin juorut — ja eläviä luontokappaleita (kanoja ainakin), lisätään koneellisesti, joten siis ihmisten vaivat ja puuhat ovat entisestään paljon vähentyneet. Kiire ihmisillä on silti tavaton — yksinpä naisetkin toimittavat puhelimessa asiansa parissa sekunnissa — mutta tuo ainainen kiire johtuu nähtävästi siitä, että tahdotaan yhden elämän aikana saavuttaa viiden sukupolven kokemukset. — Tekniikan syy ei tuo kiire ainakaan ole, sillä koneiden tarkoituksenahan on vähentää ihmisten puuhia ja vaivoja.
Erään suuren voiton ja saavutuksen saa vielä nykyisin lukea tekniikan tilille, sen ikuiseksi kunniaksi ja kiitokseksi. Tämän laakerin on tekniikka niittänyt kauneuden palvelijana. — Tekniikka on käden käänteessä muovannut ihmisistä, varsinkin n.s. kauniimmasta sukupuolesta, suloisia ja hempeitä olentoja, joiden rinnalla helleenienkin jumalattaret kalpenisivat kateudesta. Nyt ovat esim. naiset miltei järkiään kiharatukkaisia, punaposkisia kaunottaria, jotka vielä notkeine solakkoine vartaloineen antavat todella maalauksellista kauneutta nykyaikaiselle katukuvalle. — Kaipa sen sulon, mistä vanhan ajan nainen uneksi saavuttamattomana unelmana, antavat nykyajan Eevalle lukemattomat onduleerauskoneet, huulipuna- ja poskimaalitehtaat ynnä Faciltapletit. — Kaikesta tästä olkoon kiitos ja kunnia tekniikan!
Se muuten on ihmeellistä, että muutamat patriarkkain aikoja ihannoivat miehet paheksuvat naisten kauneutta. On muka väärin korjailla luonnon töitä. — Lorua! — Maalataanhan meillä pöydät ja tuolitkin, puleerataan piirongit ja monella muulla tapaa luodaan keinotekoista kauneutta. Miks’ei silloin ihminen, joka pakostakin joutuu nakösälle useimmin kuin pöytä, tuoli tai piironki, saisi vähän grundailla ja paklailla pohjaväriään sekä muutenkin lisätä viehätysvoimaansa! Onhan toki siihen kaikilla moraalinen oikeus, niin että mitäs sitä turhista vastusteluista ja moraalisaarnoista. Ne kun sitäpaitsi eivät kuitenkaan auta vähääkään!
— — —
Tässä tuonnottain kaupungissa käydessäni — millä matkalla tapasin yksinomaan kauniita, kiharatukkaisia naisia — tuli mieleeni kuuluisa taidemaalari Rembrandt ja hänen taulunsa. Sääli tuli miesparkaa, jonka täytyi tyytyä pyyleviin ja jokapäiväisiin malleihin! Nyt saisi sentään koreampia malleja tusinoittain joka kaupungista. — Mutta Rembrandtin aikana ei ollut onduleerauskoneita eikä Faciltapletteja.
Sivukulman Santeri