Sinä jota rakastan

Kohteesta Wikiaineisto
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Sinä jota rakastan

Kirjoittanut Kaarlo Sarkia


Jossain syviin uumeniinsa metsä
kätkee sinut, jota rakastan.
Avaat siellä honganlatvain humuun
silmäs aamunkirkkaan, ihanan.
Taikka heräät Regent Streetin sumuun,
taikka Tyynenmeren loiskinan
palmurantaas kuullen hymyilet sä.
Silloin tällöin korvissani helää
äänes soinnahdus, niin kaukainen,
jostain laulaen kuin lintu sadun,
hyminästä meren laineitten,
metsätieltä, pauhinasta kadun.
Ja ma hetken mittaan, hetken sen
päällä maan saan ikuisuuden elää.
Silloin tällöin heikon kangastuksen
kauneudestas sun ma täällä näin.
Ihmismuodosta tuo hohde lähti,
niinkuin heijastaa maan yötä päin
valon auringosta kiertotähti.
Yöstä maan jäin kauas, valoon jäin,
valtaan rajattoman kirkastuksen.
Täysin eivät voi nää silmät maiset
ihanuuttas edes aavistaa.
Turhaan sydän luokses tietä kysyy,
asuinpaikkasi on outo maa,
lausumattomana nimes pysyy.
Syleilyyn ei sua kiertää saa
nämä käsivarret kuolevaiset.
Hyvä näin, ja tähän tyydyt, sielu.
Suuri ikävöinnin onni on.
Mitä syleilit, pois luotas häilyy,
luokses jää vain saavuttamaton,
omanas se ainoastaan säilyy,
uni sydämesi kammion.
Sitä ahmaise ei arjen nielu.
Sitä peittää ei voi tuhka ajan,
jolla aineen kahletta ei lie,
jota verhoa ei mainen vaate,
jonk’ ei jalkaa tahraa mainen tie.
Ihanteeni, kuihtumaton Aate,
kauniina sun sydämessään vie
unennäkijäsi taakse Rajan.


Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.