Sinä jota rakastan

Sinä jota rakastan Kirjoittanut Kaarlo Sarkia

Jossain syviin uumeniinsa metsä

kätkee sinut, jota rakastan.

Avaat siellä honganlatvain humuun

silmäs aamunkirkkaan, ihanan.

Taikka heräät Regent Streetin sumuun,

taikka Tyynenmeren loiskinan

palmurantaas kuullen hymyilet sä.

Silloin tällöin korvissani helää

äänes soinnahdus, niin kaukainen,

jostain laulaen kuin lintu sadun,

hyminästä meren laineitten,

metsätieltä, pauhinasta kadun.

Ja ma hetken mittaan, hetken sen

päällä maan saan ikuisuuden elää.

Silloin tällöin heikon kangastuksen

kauneudestas sun ma täällä näin.

Ihmismuodosta tuo hohde lähti,

niinkuin heijastaa maan yötä päin

valon auringosta kiertotähti.

Yöstä maan jäin kauas, valoon jäin,

valtaan rajattoman kirkastuksen.

Täysin eivät voi nää silmät maiset

ihanuuttas edes aavistaa.

Turhaan sydän luokses tietä kysyy,

asuinpaikkasi on outo maa,

lausumattomana nimes pysyy.

Syleilyyn ei sua kiertää saa

nämä käsivarret kuolevaiset.

Hyvä näin, ja tähän tyydyt, sielu.

Suuri ikävöinnin onni on.

Mitä syleilit, pois luotas häilyy,

luokses jää vain saavuttamaton,

omanas se ainoastaan säilyy,

uni sydämesi kammion.

Sitä ahmaise ei arjen nielu.

Sitä peittää ei voi tuhka ajan,

jolla aineen kahletta ei lie,

jota verhoa ei mainen vaate,

jonk’ ei jalkaa tahraa mainen tie.

Ihanteeni, kuihtumaton Aate,

kauniina sun sydämessään vie

unennäkijäsi taakse Rajan.

Lähde: Sarkia, Kaarlo 1936: Unen kaivo: runoja. WSOY, Porvoo.