Sisaren sukkelus/Kahdeskolmatta Kohtaus
| Yhdeskolmatta Kohtaus | Sisaren sukkelus Kahdeskolmatta Kohtaus Kirjoittanut J. F. Granlund |
Kolmaskolmatta Kohtaus |
Kahdeskolmatta Kohtaus.
Karoliina. Ulla.
Ulla. (avaa oven ja tulee nauraen sisällen). On mar siinä veitikkaa!
[s. 2]Karoliina. Tällä haavaa suutun sullen, nii[n] että kipenöitten; kuin julkeet nauraa tämmösissä tapauksissa.
Ulla. Mikäs naurettavaa nauraessa on?
Karoliina. Eikös hän kuollukkan?
Ulla. Kuka?
Karoliina. Sisareni poika.
Ulla. Sisareni tytär, piti kaiketikkin sanomanne?
Karoliina. Ei! ... Hän on sisareni poika, Kalle.
Ulla. Ei suinkan. Te olette pettynyt. Hän on, totta totisesti niinkin sisarenne tytär, Loviisa.
Karoliina. Ole vaan uskossas! ... Entäs hänen laitainsa?
Ulla. Hänessä ei ole hiki-pakoakan.
Karoliina. Mutta näjinpä minä hänen kaatuvan.
Ulla. Näjin minäkin; mutta siinä samassa kuin olimme hänen saaneet huoneeseen kannetuksi, nousi hän kahdellen jalallen terveenä kuin ennenkin.
Karoliina. Jumalan kiitos olkoon! Luutnantin sanotaan olevan tarkan ampujan, mutta nyt ei hän kumminkan osannut.
Ulla. Ei siinä sodassa tarkkuus auttanut; pistoolit olivat laadatut paljaalla kruutilla.
Karoliina. Paljaalla kruutilla? Pilkan tekoa se sitten on ollutkin kaiken aikaa.
Ulla. Niin kyllä. Te, hyvä Mamselli, alotte leikin ja Loviisa Mamselli pitkittää sitä.
Karoliina. Loviisa Mamselli? Ekkös vielä huomaa ittees petetyksi?
Loviisa. En. ... Mutta Te, hyvä Mamselli, olette pettynyt.
Karoliina. Niinkös luulet? Pidäkkös ittes minua viisaampana?
Ulla. Mutta kuka minun sitten olisi pettänyt?
Karoliina. Se jota Loviisa Mamselliksi kuttut. Kalle sanoi ittensä Loviisaksi, saadaksensa sinua paremmin halata ja suudella.
Ulla. Oih! koska jo minäkin tästä rupeen sekoomaan, niin ett’en tiedä, mitä tulee uskoani.