[s. 97] miten he semmoista ylellisyyttä jaksavat päällänsä kantaakaan; heidän hiuksensa valuvat heidän olkapäillään pitkinä kiharoina, niin että niitä luulisi päivänsäteiksi kun tuuli niitä häilyttää. Ja he ratsastavat ylpeillä konkareilla, jotka maksavat varmaankin painonsa kultaa.» Tielle käännyttyään he näkivät noiden kolmen kyläntytön ratsastavan vastaansa. Don Quijote tähysteli silmät suurina Tohosoon päin, mutta kun näki vain nämä halpasäätyiset tytöt, rupesi hän epäilemään Sanchon tiedonantojen todenperäisyyttä ja tiedusti että kylän ulkopuolellako tämä prinsessan oli kohdannut. »Kylän ulkopuolellako?» matki Sancho; »eikö teillä ole lainkaan silmiä päässä, kun ette älyä hänen tulevan tuossa juuri vastaanne, säteilevämpänä kuin kesäinen päivä?» — »En näe muuta kuin kolme talonpoikaistyttöä aaseilla ratsastaen», sanoi don Quijote. — »Herra meitä armahtakoon!» siunasi Sancho; »kuinka on mahdollista, että voitte aaseina pitää noita kolmea lumivalkoista tasa-astujaa? Joko te ette näe mitään, tai olette sitte taaskin lumottu.» — »No nyt et sinä tällä kerralla näe paremmin kuin minäkään. Ne ovat aaseja tai aasintammoja yhtä varmasti kuin minä olen don Quijote ja sinä olet Sancho Pansa; ainakin siltä minun silmiini näyttää, sen voin vannoakin.» — »Voi minun päiviäni, te vain suvaitsette laskea leikkiä, armollinen herra», sanoi Sancho; »avatkaahan toki silmänne sepo seljälleen ja käykää tervehtimään prinsessaa, joka jo on aivan lähellä meitä.»
Näin sanoen hän itsekin ratsasti tyttöjä kohti, ja laskeutuen alas harmonsa selästä hän tarttui ensimmäisen aasin marhamintaan, laskeusi polvilleen ja huusi korkealla äänellä: »Oi korkea prinsessa, te kauneuden loistava kuningatar, suvaitkaa armollisesti vastaanottaa tämä orjanne, ritarismiehistä kehnoin, jonka näette tuossa edessänne kylmänä kuin kivi, voimatonna ja ryhditönnä, perin pohjin masentuneena teidän korkeasta läsnäolostanne! Minä olen Sancho Pansa, hänen asemiehensä, teidän palveluk-
|
Taruaarre II. — 7 |
97 |
