ja työn kysyntä ei voi merkitä muuta kuin toiseen työhön vaih- dettavien työvoimain tai näiden tuotteiden kysyntää. Tarjonta on näin ollen yhtaikaa myös kysyntää ja kysyntä yhtaikaa myös tarjontaa, ja yhteiskunnassa kokonaisuudessaan täytyy toisen sar- jan ylettyä juuri yhtä pitkälle kuin toisenkin. Tätä seikkaa on vallitseva taloustiede pitänyt aivan ilmeisenä mikäli se esiintyy kaupanteossa, ja Ricardon, Millin ja muiden kirjailijain esiintuomat todistukset siitä, että tarjonnan ja kysynnän vaihtelut eivät voi aikaansaada yleistä hintojen nousemista tai laskemista, vaikka voi- vatkin vaikuttaa jonkin erikoisen tavaran hinnan suhteellista nou- semista tai laskemista, ovat aivan yhtä paljon paikkansa pitäviä myöskin työn ostoon nähden. Se, mikä vaikuttaa, ettei puhumi- nen noin ylimąļkaan työn tarjonnasta ja kysynnästä heti tunnu nurinkuriselta, on tottumus ajatella, että työnkysyntä saa alkunsa kapitaalista ja että se on siis jotakin työn tarjonnasta erillään olevaa; mutta selonteko, jolla edellisessä olemme tätä ajatustapaa arvostelleet, on jo riittävästi sen hataruuden osottanut. Eksymys käykin selväksi pelkästään osottamalla, ettei palkka ajan pitkään voi milloinkaan kohota työn tuotetta ylemmäksi, ja ettei ole olemassa mitään varastoa, mistä työpalkkoja minään hetkenä otettaisiin, paitsi se varasto, minkä työ itse alituisesti lu̟opi.
Mutta vaikka kaikki ne seikat, jotka synnyttävät eron työ- palkoissa eri työaloilla, voidaankin katsoa vaikuttavan tarjonnan ja kysynnän kautta, niin ne kuitenkin (tai pikemmin tulokset niiden vaikutuksesta, koskapa joskus sama syy vaikuttaa eri suunnille) voidaan jakaa kahteen luokkaan, sen mukaan vaikutta- vatko ne ainoastaan näennäisesti vai todellisesti palkkain nou- semista s. o., samallaisista ponnistuksista tulevan keskimää- räisen palkan enentymistä. Korkeat palkat muutamilla työaloilla muistuttavat tavallaan arpajaisvoittoja, joihin Adam Smith ne vertaakin: yhden suuri voitto on muodostunut monien häviöstä. Tuo pitää paikkaansa ei ainoastaan niihin työaloihin nähden, joita Adam Smith tuo esimerkkinä esille, vaan erityisesti myös yrittelijäpalkkioon nähden kauppaliikkeissä, minkä todistuksena
on se seikka, että yli 90 prosenttia kaikista kauppahuoneista