Siirry sisältöön

Sivu:Edistys ja köyhyys.pdf/502

Wikiaineistosta
Tätä sivua ei ole oikoluettu

Meidän uudenaikainen sivistyksemme saa etevämmyydes- tänsä kiittää sitä seikkaa, että tasa-arvoisuuden enentyminen on käynyt käsikkäin yhdistymisen laajenemisen kanssa. Kaksi suurta seikkaa on ollut siihen aiheena keskittyneen vallan hajaantu- minen lukuisiin pieniin keskuksiin, mikä tapahtui pohjoiskansain tulvan vuoksi, ja kristinuskon vaikutus. Ilman ensinmainitun sei- kan vaikutusta olisi pysähtyminen ja hidas rappeutuminen alka- nut niinkuin itä-Rooman valtakunnassa, missä valtio ja kirkko olivat mitä läheisimmässä yhteydessä keskenään ja missä ulko- naisen vallan menettäminen ei tuonut mukanaan mitään lieven- nystä sisällisessä hirmuvallassa. Ja ilman jälkimäisen seikan vai- kutusta taas olisi raakalaisuus päässyt vallalle, jolta olisi puuttu- nut sekä yhdistymisen että uudistusten mahdollisuuksia. Pikku- ruhtinaat ja allodialiherrat, jotka olivat kaikkialla anastaneet käsiinsä paikallisen ylipäällikkyyden, alkoivat pitää toisiaan aisoissa. Italian kaupungit saivat vanhan vapautensa takasin, uusia vapaa- kaupunkeja perustettiin, kyläkuntain elämä vakaantui ja maaorjat pääsivät sen maan osakkuuteen, jota he muokkasivat. Germa- nilaisten tasa-arvoisuus-aatteiden hapatus tunkeutui vähitellen yhteiskunnan hajonneeseen ja rappeutuneeseen rakennukseen. Ja vaikka yhteiskunta oli hajallaan lukemattomissa eri osissa, py- syi ajatus lähemmästä yhteydestä kuitenkin aina eleillä joko muistona menneestä maailmanvaltakunnasta taikka sitten aatteena yleismaailmallisesta kirkosta.

Vaikka kristinusko keskellä mätänevää sivistystä kadottikin paljon puhtaudestaan; vaikka pakanallisia jumalia pääsikin pujah- tamaan sen taivaisiin; vaikka pakanallisia muotoja tunkeutui sen kirkonmenoihin ja pakanallisia ajatustapoja sen uskoon, ei kui- tenkaan sen pääajatus ihmisten tasa-arvoisuudesta milloinkaan päässyt lopen häviämään. Oli kaksi seikkaa, jotka saivat oras- televaan sivistykseen nähden perin suuren merkityksen: paavi- kunnan perustaminen ja kirkonmiesten naimattomuus. Edellinen esti pappisvallan keskittymästä samojen sukujen käsiin, joilla oli maallinen valta, ja jälkimäinen esti pappissäädyn syntymistä ai-

kana, jolloin kaikkinainen valta pyrki tulemaan perinnölliseksi,