Omarurussa Maalisk. 8 p. 1890.
Ollessani täällä Afrikan äärettömien erämaiden keskellä, olen kuitenkin lukenut jokseenkin joka numeron Satakunta-lehdestä, jotta olen saanut tietoja syntymäseutunikin sivistysriennoista ja muista tapahtumista. Toivon myös, että Te, arvoisat Satakunnan lukijat, suotte minun piirtää muutamia rivejä täältä mustain maasta Satakunnan palstoille.
Pyydän kuitenkin kohta alussa huomauttaa, etten voi Teille kertoa sivistyksen edistymisestä, koska näiltä kansoilta sitä melkein kokonaan puuttuu; sillä eihän tuota voi sivistykseksi kutsua, kun näilläkin seuduilla monet uskottomat kauppiaat ovat vaipuneet niin syvään synnillisyyteen koko elämässään, että ovat tulleet pakanoita pahemmiksi.
Tämmöinen esimerkki ei suinkaan pakanoita korota, vaan vie heitä yhä suurempaan turmioon; sillä jos luonnon lapset eivät opi ensin luojaansa tuntemaan, niin heidän on mahdoton nousta syvästä kurjuudestansa. Siis he tarvitsevat kuulla sen hyvän sanoman, että heilläkin on Jumala, joka heitä rakastaa ja Vapahtaja, joka kuolemallansa on heidätkin lunastanut sen vihollisen vallasta, jota he nyt vielä tietämättöminä palvelevat.
Kansa, jonka keskellä työskentelemme. on kaukana meren rannasta, jotta saa härkävaunuilla kulkea 5 viikkoa, ennenkuin saapuu Ondongaan. Kun laskee tuntimäärät, joina kuljetaan, niin tämä matka on noin 70 Suomen peninkulmaa. Näissä äärettömissä erämaissa ei matkustaja tapaa juuri viehättäviä seutuja, sillä suureksi osaksi on maa paljasta sannikkoa, alastomia vuoria ja kivikkoja. Valaskalalahdesta Omaruruun asti on muutamia jokia yli mentävänä, mutta nämät joet ovat melkein kautta vuoden kuivat, sillä ainoastaan sadeaikana on niissä vettä muutamia päiviä, kun nimittäin suuremmat sateet tapaavat niiden lähiseutuja.
Omaruru on Valaskalalahdesta koilliseen päin noin 20 peninkulmaa. Ensinmainitussa on Reinin lähetysseuran perustama seurakunta, jossa nyt on noin 300 pakanoista kääntynyttä kristittyä. Nämät ovat kastetut viimeisinä 20:nä vuonna.
Kun Omarurusta lähtee Ondongaan, niin tie kulkee jokseenkin pohjoiseen (vähän koillista suuntaa) ja on enimmäkseen kivistä 30:en peninkulman matkan. Silloin tällöin on myös joku pieni joki yli mentävä. Koko tämä suuri ala on metsäistä ja tavallaan asumatonta. Omarurusta lähtein matkustaja tapaa ensimmäisinä päivinä jokusia Hereroita, jotka suurine karjalaumoineen muuttelevat paikasta toiseen laitumia etsien, mutta sitte saa kulkea monta päivää ihmistä näkemättä. Joskus kuitenkin sattuu tapaamaan muutamia pehkolaisia (buschman). jotka kulkevat kuin metsän eläimet etsien ruokaansa näissä erämaissa. Näinä viimeisinä vuo-sina on myös aina jonakin kuukautenä joukko Namaquoita asettunut tämän tien varrelle, jotta he meidän tavaraimme kuljettajilta vaativat vähän maksua, kun muka kuljemme heidän maansa läpi.
Kaukojossa, josta vielä on noin 20 peninkulmaa Ondongaan, loppuu kivikko sekä metsä ja alkavat nuot äärettömät lakeudet, jotta matkustaja kulkee kuin aavalla merellä; sillä hän ei näe muuta kuin siintävän avaruuden, jos katsoo minne päin hyvänsä. Ennen on näillä lakeuksilla ollut paljo jalopeuroja, mutta nyt ne ovat jo hyvin harvalukuiset. Katumoren vesipaikoilla ja siinä ympäristöillä niitä vielä tavataan silloin tällöin. Muita metsän eläimiä näkee kyllä suuriakin laumoja näillä lakeuksilla, mutta ne ovat niin arkoja, ettei pyssymies usein pääse niiden läheisyyteen.
Kaukojosta 22 tunnin matka Ondongaan päin on Ekuma niminen virta, jossa melkein aina on vettä vähän, mutta varsinkin kuivana aikana on se niin suolaista, ettei sitä voi eläimetkään juoda. Ekumasta on vielä 17 tunnin matka Ondongaan Olukondan lähetyspaikalle. Tämäkin pitkä taipale on paljasta ruoholakeutta, paitsi Ondongan läheisyydessä jo on muutamia puita.
Olukonda on nyt lähetyksemme pää paikka Ondongassa siitä asti, kun kuninkaan veli Nehale vuonna 1888 ajoi lähetyssaarnaajat pois Omandongosta ja Omúlongalta. Olukondasta pohjoiseen päin noin 7 venäjän virstaa on minun rakentamani Oniipaniminen lähetystalo, jonka perustin vuonna 1888.
Aion ny teille, arvoisat lukijat, kertoa vähän mimmoisia vastuksia meillä ontyöskennellessämme pakanain kääntämiseksi kiistinuskoon; sillä kristinusko on heille ihan uutta ja outoa, jott’ei ole ihme, jos pakanat raivostuvat, kun näkevät kristinuskon voiman heikäläisissäkin ilmaantuvan.
Viime vuosi oli minulla oikein rikas koetuksista, jotta jo tahdoin vallan uupua niissä. Otan nyt tässä teille kertoakseni ainoastaan yhden tapahtuman alusta loppuun Marras- ja Joulukuun ajalta. Tämä tuotti meille monta oikein tuskallista hetkeä.
Vuonna 1888 Huhtikuussa olin Rautasen kanssa saarnaamassa Oniipan läheisyydessä ja silloin kohta rupesi sen kulmakunnan maaherra Nakanyala (kuningas Shikongo vainajan poika) muutamain muiden kanssa kehoittamaan minua rakentamaan lähetystaloa Oniipaan, jotta tulisin heidän opettajakseen. Kun samaan aikaan aloin kerran viikossa pitää koulua Oniipassa, niin Nakanyala tuli myös kouluun harvoilla poikkeuksilla ja oppi jo aakkoset tuntemaan tavallisesti. Samana vuonna Lokakuussa muutin Oni[i]paan[huom. 2] asumaan ja Nakanyala tuli kohta yhdeksi sanankuulijaksi sunnuntaisin sekä väliin toi useita vaimojansakin Jumalan palvelukseen. Väliin oli meillä puhe kristityksi tulemisesta ja hän sanoi, että hänkin luopuu monista vaimoistansa ja ottaa vaan yhden, niinkuin meilläkin on. Kirkon menoissa hän kävi yhä, mutta koulun käyminen jäi, sillä hän sanoi, että hän pelkää kuningasta (mutta että tämä olikin valhe, sillä sydämessään hän itse vastusti Jumalan sanaa).
Huhtikuussa aloin varsinaisen kastekoulun, johon Nakanyalakin lähetti oman poikansa ja yhden täysikasvuisen tytön, joka oli ollut hänen luonaan pienestä asti. Kysyin silloin ihmisiltä, tuleeko tämäkin tyttö Nakanyalan vaimoksi, niin he sanoivat: ei, sillä Niita (se oli tytön nimi) on hänen orpanansa.
Kuukausi kului toisensa perästä ja tyttö kävi koulussa, vaikka väliin aina oli poissa useita päiviä, sillä Nakanyala esti häntä tulemasta. Elokuussa aloin huomata, että tyttö rupesi paremmin tarkkaamaan Jumalan sanan opetusta, jotta minussa heräsi toivo hänen kristityksi tulemisestansa Mutta Lokakuussa tulivat nuot Ondongan valtiolliset häät, johin tämänkin tytön oli nyt mentävä. Nämät pakanalliset häät ovat joka toinen vuosi ja kestävät usein lähes pari kuukautta. Ne ovat Nolongalaisille niin pyhät, että jokaisen siihen ikään tulleen tytön täytyy välttämättömästi niihin mennä, silla siellä hän ikäänkuin vihitään vaimolliseen asemaansa ja tulee muuten kaikin puolin onnelliseksi. Vanhemmat ja sukulaiset ovat tässä niin luja-uskoiset, että heille muka tulee suuri onnettomuus ja vielä kuolemakin, jos heidän tyttärensä olisivat häihin menemättä. Tämän tähden on lähetykselle suuri vaikeus tyttöjen kastamisen suhteen.
(Jatket.)
