Alkulause.
Siitä on nyt kulunut melkein puolitoista vuosikymmentä, kun kirjoitin edellisiä väitöskirjojani, joilla luulen tuoneeni uudemman fonetiikin Suomen yliopistoon ja foneettisemman katsantotavan suomen kielitieteeseen. Ainakin olivat nämät asiat täällä siihen aikaan vielä niin outoja, että eräs silloinen kielitieteen pylväs yliopistossamme kuuluu ensimmäisen väitöskirjani johdosta sanoneen: „Kyllähän täällä on kielitiedettä ennenkin harjoitettu, mutta ei ole vielä kuultu puhuttavan äännefysiologiiasta“. Eikä kummakaan. Sillä silloin olivat semmoiset nimet kuin Sievers, Techmer, Sweet, Storm y. m. meillä melkein tuntemattomat ja fonetiikki oli vasta puhkeamaisillaan nykyiseen kukoistukseensa eikä vielä ollut saanut nykyistä nimeäkään. Nyt on tämä tieteenhaara kaikissa maissa edustettuna ja on siihen määrään varmistunut ja kaikkiin kielitieteen aloihin vaikuttanut, että sen tunteminen on jokaiselle nykyajan kielimiehelle välttämätön. — Äänneseikkojen tarkemman tuntemisen tuloksena on se varovaisuus, jolla yleensä nykyään tehdään päätelmiä kielihistoriallisissa asioissa, niin ett’ei mitään poikkeuksia äännelaeista myönnetä. Ja tämän kannan seurauksena on taas — koska kuitenkin kielten elämässä huomataan paljon muutoksia tapahtuneen, joita ei voi ankarien äännelakien avulla selittää — analogistinen katsantotapa, joka olettaa, että Kieletär, kielen luonnollisen ja säännöllisen muuntumisen rinnalla, synnyttääuusiamuotoja toisten, tavallisten muotojen mallin mukaan. Analogiiamuotoja huomasi tosin
