Sivu:Suomi 31 28 08 1847.pdf/2

Wikiaineistosta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Tätä sivua ei ole oikoluettu


[s. 2]Ulla. Sukkeloista sanoistanne.

Karoliina. Ei mar kuin valjenneesta muodostani ... Mutta pue nyt ylles, niin lähdemme tästä liikkeellen.

Ulla. Mihinkä?

Karoliina. Kaupunkiin... Minun on sinne vähän asiaa, ja samalla ostan sinullenkin uuden esiliinan, jota jo kauvan olet toivonut.

Ulla. (itteksensä sivullapäin). Noh, että kerrankin!

Karoliina. Pian tämä väli on soudettu; ei tällä, kohtuullisella soudolla, viivy tuntiakan... Mutta väli sillä oli, koska tuota esiliinaa mieles tekee, niin...

Ulla (kumartaa). Voi voi! ... erinomasen hyvä minullen olettekin!

Karoliina. Noh, mutta luulekkos -- oikeen totta puhuen -- muotoni parantuvan liikkeellä olostani ulkona?

Ulla. Luulen... Se on myös viljanen vissi, että kolmen viikon perästä näytätte kumminkin kolmea vuotta nuoremmaksi.

Karoliina. Nuoremmaksi! -- Kuinkas niin sanot? ... Pidäkkös sitten minun vanhana?

(Ovat molemmin ääneti).

Karoliina. Ulla!

Ulla. Mitä, hyvä Mamselli?

Karoliina. Onko Luutnantti mennyt linnustamaan?

Ulla. On jo aamulla kuuden aikana.

Karoliina. Koska hän palata lupasi?

Ulla. Ei hän minua puhutellukkan.

Karoliina. Mitäs sanot, Ulla. Etkös nyt valehtele?

Ulla. En... Sivutten mennessänsä hän vaan tervehti minua.

Karoliina. Vai niin! Eikös hän sinua suudellukkin?

Ulla. Luutnanttiko? ... Kuinka semmosia luulette! Palveliansa, Heikki, siinä olikin.

Karoliina. Älä huoli takasin ajaa ... etkös luule vanhat silmäni, vielä neljänkolmatta vuotisenakin, selittävän Heikkiä Luutnantista?

Ulla. (sivultapäin itteksensä). Neljänkymmenen vuotisena piti hänen sanomansakkin.

Karoliina. Mitäs sanot?

Ulla. En mitään... Jos nyt tahdotte lähteä, niin olen jo valmiskin.

Karoliina. Ehk’en sentään lähdekkään.

Ulla. Kuinkas sitten muotonne laita on?

Karoliina. Jääköön tästä kerrasta semmoseksi kuin kaupunkilaistenkin.

Ulla. Entäs esiliinani?

Karoliina. Ei sen ole kiirutta.

Ulla (itteksensä). Sepä se!

Karoliina. Missä on poski-maalini?

Ulla (antaen sen hänelle). Tässä.

Karoliina (poskiansa silittäen maalilla). Kyllä tässä tuskassa punaa tarvittenkin; koska olen juuri harmiini halkeemaisillani, tuota häijyä Luutnanttia ajatellessani. Minua äkeyttää oikein sydämmeni pohjasta siivoton käytöksensä... Mutta minäkös kotio tultuansa korvansa avaan; sillä semmosta elämää en ollenkan salli talossani... Jos ei hän vaan helpota neittyeni ystävydestä, niin...

Ulla. Mutta mitävasten hän sitten on ystävällinen?

Karoliina. Mitä vasten? Ettäs kysyt!

Ulla. Luutnantti on vaan, sitävasten minullen ystävällinen, että...

Karoliina. Että?

Ulla. Että häntä kehuisin teillen, hyvä Mamselli!

Karoliina. Mitäs sanot?

Ulla. Mieltänsä luulen hyvällä omalla-tunnolla saavani noudatetuksikin... Luutnantti on rakastettava nuori mies.

Karoliina. On niinkin.

Ulla. Hän on myös julkinen, muhkea ja kauniskin.

Karoliina. Ei muotoa kattomista ole.

Ulla. On hän sivistynytkin ja hyväntapanen.

Karoliina. Taikka hulivili.

Ulla. Mutta hän onkin vasta viidenkolmatta ikänen.

Karoliina. Olenko minä sitten vanhempi?

Ulla. Vaikk’ei hän juuri kaikentavon olekkan vertaisenne tavoiltansa; niin saadaan sentään nähdä, ett’ei Loviisa Mamselli häntä niin tylysti tuomitte, kuin Te.

Karoliina, Sisareni tytärkö? ... Hänen silmänsä eivät ikenä saa Luutnanttia nähdä.

Ulla. Kuinka niin? ... Eikös hän ole tänne tulossa paraikaa, Kalle veljensä kanssa? ... Niinpä sanoitte hänen tänne kirjottaneen.

Karoliina. Niin kirjottikin, mutta minulta sai hän semmoisen vastauksen, ett’ei ole tulemistansakkan. Mutta Kalle veljensä saa tulla, jos hän joutuu... Mitä hän tänne semmosta matkaa suotta tulee; kai hän kotonakin tarvitaan... Pysyköön siellä!

Ulla. Noh, mikä siinä sitten syynä on?

Karoliina. Tuleeko sitä kysyäs? ... Eikös Luutnantti ole nuori ja muhkea mies -- niinkuin ittekkin olet kehunut, -- ja Loviisa Mamselli sanotaan myös olevan kaunis, ja myös ilosen rohkeakin.

Ulla (kattoen ujosti alaspäin). Mitä siitä sitten olisi... eisuinkan hän Teitin aikananne Loviisaa huomaisikkaan, joka vielä kuuluu olevan lapsimainenkin?

Karoliina. Niin aina... Kuka kahta nuorta tulista luontoa takaa, ja semmenkin siinä ijässä? ... Kyllä niillä juttuja kestäisi, yskää ja naurun-tirskunaa, yhtä ja toista tointa; enkä minä semmoista menoa voi nähdä enkä kärsiä talossani, en, vaikka maa halkeisi.

Ulla. Mutta jos ette olisi Luutnantillen niin ujo, jos vähän selkeämmin näyttäisitte hänellen sydämmenne herkkeyden; niin ei hän muita kattoisikkan.

Karoliina. Niinkös luulet? ... Mutta eikö hän sitä jo minusta lienee huomannut?

Ulla. Oikea rakkaus tahtoo olla vähän ujomainen; se on ollut myös Luutnantillakin syynä, ett’ei hän ole arvannut vielä ilmoittaa Teillen mieltänsä.

Karoliina. Pitäiskö minun sitten vielä paremmin... Eikö hän minua vähemmällä ymmärrä! ... Ei suinkan. -- Sinä olet sentään, hyvä Ulla, ymmärtälvä ihminen; minä koitan tätä neuvoas... enkös häntä sitten ymmärtä- mään saa. Mutta kuinka esiliinas laita on, mimmoisenkas tahdot?

Ulla. Jokos nyt lähdette kaupunkiin?