[s. 3]läpä-voivansa laulaa minunkin lapsuuteni takaisin, jos muka niin tahtoisin. Ja tähän mielelläni myönnyin, suostuin sydämeni pohjasta.
„Kuku, kultainen käki, laula, luonnon lempeä runotar, lapsuuteni takaisin!”
Ja käki kukkui takaisin lapsuuteni ihanat päivät, loitsi kuin loitsikin minut lapseksi jälleen.
Piennä iloisena poikasena havasin uinustani hongan siimeksessä. Ryppyset otsastani olivat kadonneet, poika-ijän uskallus ja toivo palasivat rintaani, kaikki lapsuuden ihanat unelmat täyttivät mieleni.
„Kukkuu!”
Ihastuksissaan oli Tutto. Tutto oli, näet, hempunimeni lapsuuteni päivinä. Puhun sentähden nyt Tutosta vain ja mitä kaikkea hän sai luonnon helmassa nähdä.
Pian en, näet, enää muistanut aikamiehenä koskaan olleenikaan, en tullut tuumanneeksi kummallisen, Runottareksi muuttuneen käkösen loitsu-laulua.
No, lähti siis nyt Tutto kuljeskelemaan kanerva-kangasta. Kaaripyssy oli hänellä olalla ja joukko nuolia taskussa. Hänen hetken aikaa käveltyänsä, tuli vastaan, tepastellen pitkin metsän polkua, hyvin sorea ja ihana tyttö, joka oli puettu hienohelmaiseen siniseen hameesen ja vielä hienompaan, melkein utuiseen paitaan. Kullankeltainen oli hänen tukkansa ja hänen suunsa suloinen kuin sima.
