[s. 107]— En, en ymmärrä mitä tuo aqva vitæ’si oikeastaan on.
— Ja Jumala suokoon, ett’et sitä koskaan tule ymmärtämään! — sanoo Jooseppi.
— No, oli nyt miten oli, — puuttuu Crispinuskin puheesen, — mutta hauskaa kuitenkin on liehua näin taivaan ja maan välillä.
— Kun ei noita pyrstötähtiä vain olisi — arvelee Cibus.
— Mutta mihinkähän tässä nyt viimein tullaan? — kysäisee Quibus, — tulemmekohan todellakin kuuhun?
— Sinne pitää ponnistaa, — vastaa Jooseppi.
— Mutta kuules, Jooseppi, — muistuttaa Quibus, — olen kuullut puhuttavan, vaikk’en sitä vielä ole kirjasta lukenut, että se ilmakehä, joka ympäröipi meidän maapalloamme, ei ulotukkaan kuin noin pari penikulmaa maapinnasta ylöspäin, sekä että siellä sitten tulee vielä hienompaa ainetta, jossa eivät ilmapallotkaan enää pääse kulkemaan. Onko se totta?
— Ihan totta, — vastaa Jooseppi — ja me olemme jo aikoja sitten maan ilmakehästä poissa.
Katselivat pojat nyt allensa. Ja voi mikä näky! Maapallo vielä oli varsin hyvin näkyvissä, mutta Kokkolan kaupunkia ei enää voinut ensinkään eroittaa. Sitä vastoin saivat pojat kerrassaankin nähdä koko Suomenmaan ja Pohjanlahden ja Suomenlahden ja Laatokan, ja vähitellen leveni heidän silmiensä piiriin Ruotsinmaa ja Norjan ja Tanskanmaa ja Venäjäkin, sitten Saksanmaa, sitten Franskan ja Italian maat ja niin edespäin, viimein koko Euroopa kerrassaankin, ja kaikki aivan niin selvästi kuin kartassa vain. Sitä oli hauska katsella ja siinä voi oppia paljo maantiedettä jos tahtoi. Ja vihoviimein selveni pohjois-osa Aasiaa ja pohjois-osa Amerikaakin heidän allansa, ja Pohjois-Jäämeren ja Atlantinmeren rajat tulivat aivan selvasti näkyviin.
