[s. 108]Hauskaa, hyvin hauskaa, vaikka tietysti kovin outoa ja vähä kamalaakin oli tuota kaikkea katsella.
Mutta heidän hetken aikaa ihmeteltyänsä mitä näkeä saivat, kysyi taas Quibus:
— No mutta, Jooseppi, — jos me nyt olemme maan ilmakehästä poissa jo, silloinhan olemme tuossa hienossa aineessa, joka on keveämpää kuin ilma, ja eihän siinä mikään ilmapallo pysy.
— Mutta minun pysyy, — sanoi Jooseppi vain, tyvenenä yhä kuin pata ässä.
— Selitä se meille!
— No, jos ymmärtäisitte, — alkoi Jooseppi. Katsokaas, tuon aineen nimi, joka on maan ilmakehän yläpuolella ja koko maailman avaruuden täyttää, on eeteri, eikä siinä tosiaankaan ole kukaan ihminen kulkenut ennen meitä (kortterikumppanusten silmät käyvät aivan ammoilleen). Mutta asian laita on se, että minä tästä arkustani aina tavan takaa, teidän huomaamatta, olen päästänyt irti kaasua, joka on keveämpää kuin eeteri, ja sentähden olemme me pystyneet purjehtimaan maan ilmakehän yläpuolella. Ymmärrätteto nyt?
— Varsin hyvin, — vastasivat pojat, — onko sulla sitä tuossa pöhöttyneessä pussissa, jota on arkun pohjalla?
— Siinä juuri, — vastasi Jooseppi.
Moinen paisunut pussi olikin Joosepilla arkussaan.
— Ja uskokaa pois, pojat, — jatkoi oppinut apteekin oppipoika — vaikka eeteri on niin keveää, että sitä tuskin on olemassakaan, niin on minun pussissani oleva kaasu vielä sitäkin keveämpi, hm! melkein kuin kukkasen tuoksu.
— Hoho! — sanoi Cibus — älä sentään pane omiasi.
— No, miten me sitten pääsisimme eeterissä kulkemaan? — muistutti Jooseppi, ikääskuin vähän pahoillansa Cibuksen epäileväisyydestä.
