[s. 109]— Multa kuules. Jooseppi, — uskalsi kuitenkin Quibus huomauttaa, — olen kuullut sanottavan myöskin, että maapallolla on semmoinen vetovoima, että se vetaä luokseen kaikki kappaleet, jotka sen vetovoiman kehän sisässä ovat. Emmekö me siis olisikaan enää maan vetovoiman alaisina?
— Olemme kyllä — selitti Jooseppi — mutta toiselta puolen vetää myöskin kuu puolellensa, ja nyt tällä hetkellä juuri vetävät maa ja kuu meistä kissanhäntää.
Kaikki rupesivat nauramaan.
— Saa nähdä kumpiko voittaa, — lausui Crisuiuus.
— Katsokaas, asian laita on se — alkoi taas Jooseppi, — että kuussa ei ole ollenkaan aqva vitæ-nestettä, mutta sijaan hyvin paljo, jotka sitä haluavat, ja koska nyt, kuten tiedätte, jääpallomme on voideltu tällä nesteellä, niin vetävät ne kuussa nyt oikein tarmonsa takaa saadakseen palloamme sinne. Maan päällä sitä vastoin on aqva vitæ-nestettä. Jumala paratkoon, aivan yltäkyllin.
— Hm! Hm! Kyllä ymmärrämme — vastasivat pojat, — mutta ketkä siellä vetämät?
— Kaikki ihmiset — vastasi Jooseppi.
— Sinä siis oikein toden teolla uskot, että kuussa on ihmisiä? — lausui Cibus.
— Saatpas nähdä — vastasi Jooseppi vain.
Mutta poikien näin jutellessa oli taas jo kuljettu pitkät matkat maailman avaruudessa, niin että heille oli tullut nälkä; jonkatähden voileivät otettiin esille. Ja voi, kuinka ne nyt maistuivatkin täällä ylä-ilmoissa! Pojat söivät kerrassaankin taskunsa tyhjiksi. Mutta olipa myöskin ruvennut hämärtämään jo, ja tämä vähän ensimmältä poikia kamoksutti, sillä kolkkoahan olisi viettää yönsä näin taivaan ja maan välillä ihka pimeässä, varsinkin jos ei taivas pysyisi selkeänä, jotta olisi apua tähdistä ja kuun valosta.
