[s. 110]— Mutta eiköhän kuuta jo pitäisi näkymän? — kysyi Crispinus.
— Kunhan vähä vielä pimenee, niin kyllä sen näemme, vakuutti Jooseppi.
No, kuljettiin taas hetken aikaa, niin jo rupesikin sineydessä haahmoittamaan kauhean suuri valoisa ympyrä. Oli kuin suurin kirkko. Ja jo rupee se näkymään yhä selvemmästi.
— Siinä on nyt kuu! — selitti Jooseppi.
— Herran tähden! Tuoko on kuu? noin kauhean suurena! Voi taivas! — huudahti ihmetellen Cibus. — Onhan suurempi kuin Kokkolan kirkko.
— Kuin koko Kokkolan kaupunki! — vakuutti Jooseppi.
— Voi herranen aika! — huusi Crispinuskin.
Ja kyllä se oli kuu, jota kohden seikkailijamme nyt täyttä vauhtia etenivät. Pian on se suuruudeltaan kuin kolme Kokkolan kirkkoa vieretysten, pian vieläkin suurempi ja pian sittenkin suurempi, ja nyt on se jo suurempi kuin koko Kokkolan kaupunki.
— Enkös minä sitä sanonut?! — riemuitsi Jooseppi.
Nyt eivät pojat enää mitään muuta tehneet kuin kuuta katsoivat vain. Suut levällään ja silmät selällään seisoivat siinä tuijottaen mahtavan yön kuningatarta, — runollisesti puhuakseni.
Ja nyt, nyt! Nyt kavahtakaa, pojat! Ei ole varmaankaan enää monta minuutia ennenkun kopsahtaa. Kappaleen matkaa vielä, pari kolme Venäjän virstaa ehkä, niin jo olette perillä.
— Mutta, hyvä Jumala! — huudahtaa siinä vielä Quibus, — jos pallomme nyt täyttä vauhtiansa romahtaa kuun kylkeen, niin särkyy se, kun särkyykin, ja miten sitten pääsemme pois?
