[s. 4]Oikein tätä outoa olentoa hämmästyin. Mutta tyttö näytti niin iloiselta ja suopealta, ett’ei kuitenkaan peljännyt Tutto poika, ei ensinkään. Olihan mulla sitäpaitsi kaaripyssy muassa ja taskussa koko joukko nuolia, joilla kaikkeilla oli rautainen piikki päässä. Katselin hienoa utupaitaista tyttöä ja kysyin aivan rohkeasti:
„Ken olet sinä?”
Ihana impi katseli minuun hyvin lempiästi vain ja vastasi:
„Olen Tellervo, metsän tyttö tylleräinen”, ja samassa teki hän hyvin soman, sievän ja sukkelan hypyn, käännähtäen kerran ympärinsä, ja sinihame heilui kuin perhosen siivet.
„Tellervo, metsän tyttö? vai niin”, tuumasin minä, „mutta en minä tuosta paljon viisastu; onko siis metsälläkin tyttöjä?”
„On, on, kun onkin, poikaseni”, vastasi Tellervo, taaskin tehden iloisen hyppäyksen, „metsän emännällä on sadottain tyttöjä ja tuhansittain piikoja.”
„Sepä vasta emäntä se!” arvelin minä, „mutta en ole koskaan kuullut hänestä puhuttavan. Hän kai siis on sinun äitisi?”
„Niin onkin”, vastasi Tellervo, „ja Tapio on isäni.”
«Tapio? sekö siis on isäsi nimi?”
„Niin juuri, ja isäni on kuningas, metsän isäntä ja kuningas.”
„Hoho! vai kuningas oikein! Olethan sinä siis kuninkaan tytär”, sanoin minä hämmästyksissäni ja otin lakin päästäni.
Tellervo rupesi nauramaan. „Pane lakki päähäsi vain, Tutto poikaseni”, sanoi hän, „eläkä ole milläsikään.”
Tellervo tiesi siis nimeni, mikä seikka minua taas ko-
