[s. 112]kua pitävän. Sitä vastoin poimivat he torilta hyvin huolellisesti särkyneen jääpallon palasia ja pistelevät niitä suuhunsa ja imevät oikein ahnaasti ja ovat iloiset. Kummalliset ihmiset! — imeä jääpalasia! Mutta kas kun näitä olikin voideltu aqva vitæ-nesteellä, jota kuun asujamilla, Joosepin kertomuksesta päättäen, ei olekkaan.
Mutta kumppanustemme maatessa tuossa kuun-kaupungin torilla tainnoksissaan, katselkaamme hetken aikaa noita kuun asukkaita. Minkälaisiksi heitä luulette? Ja ensiksikin: uskottekohan edes, että kuussa asukkaita on? Tähtitiede meidän päivinämme väittää, ett’ei siellä ole niin elävää itikkaa, ett’eikä siellä mikään saatakkaan elää, kun muka kuun ympärillä ei ole mitään ilmakehää, josta luontokappaleet voisivat hengittää. Ja hyvin mahdollista on, että tiedemiehet ovatkin oikeassa; ehkä onkin aivan autio ja tyhjä nyt, niinkuin maapallokin ennen luomisen alkua; — en ensinkään tahdo vastustaa aikamme tiedemiehiä. Mutta tiedänpä toiselta puolen, että ainakin vielä vuonna 1862 kuu oli asuttuna — yhtä hyvin kuin maapallokin — ja silloiset tiedemiehetkin sen tunnustivat. Se tietysti ei ole näiden eikä minunkaan syy, jos ilmakehä ja ihmiset 1862 vuoden perästä ovat kuusta kadonneet. Pää-asia on, että Joosepin, Quibuksen, Cibuksen ja Crispinuksen siellä käydessä sekä ihmisiä että itikoita kuussa oli. Jos en luottaisikaan 1862 vuoden tähtitiedemiesten väitöksiin, niin uskon ainakin Crispinuksen kertomusta. — Mutta kyllä nuo ihmiset vähän toisellaisia olivat kuin me täällä tämän matoisen maapallon päällä. Ensiksikin pisti heti silmiin seikka, että heillä kaikilla oli häntä, aivan kuin koirilla ja apinoilla. Ja kovin he olivat pieniä. Suurin jättiläinen siellä oli ehkä kyynärän pituinen, ja lapset olivat kuin lasten nukkivauvat meillä. Niin on mulle Crispinus kertonut. Heidän kaupunkinsa olivat rakennetut melkein samaan malliin kuin kaupungit maan päälläkin,
