[s. 113]paitsi että talot tietysti olivat ainakin puolta pienemmät kuin meidän talorakennuksemme. Muuten olivat olot koko kuussa joteskin samallaiset kuin maalliset olomme pienillä poikkeuksilla kuitenkin, josta alempana puhun. Maata ja vettä, maaseutuja ja kaupunkeja oli sekaisin, aivan niinkuin täälläkin. Ihmis-asunnot olivat sisustetut joteskin samaan tapaan kuin meidän. Puutarhoja oli tiheämmässä kuin täällä, ja asukkailla oli tapana viettää iltapäivänsä näissä sillä tavoin, että riippuivat puiden oksissa hännästä kiinni. Siitä kai on tuo vanha harhaluulo syntynyt, että kuun asukkaat käyvät pää alaspäin ja jalat ylöspäin.
Mutta palatkaamme nyt retkeilijöihimme. Maattuansa noin Puoli tuntia täysissä tainnoksissa heräsivät nämä kaikki yht’aikaa ja katsoivat kummastellen ympärillensä.
— Missä mä olen? — huusivat kaikki kuin yhdestä suusta. Mutta pian rupesi muisti selvenemään, ja Jooseppi lausui:
— Voi, hyvät pojat! täällä ollaan nyt, kun ollaankin, kuussa. —
Pojat nousivat seisaalle ja hieroivat hellääviä jäseniään, vaikk’ei kukaan sentään äskeisessä romahduksessa ollut mitään pahempia vammoja saanut.
— Mihin nyt joudutaan? — kysyi Quibus.
— Kysytään ensiksi kestikievaria — vastasi Jooseppi, — jotta saisimme vähän ruokaa. Mulla ainakin on aika lailla nälkä. Mutta kas tuossa on kirstuni — lisäsi hän hetken perästä, huomatessaan kaasukirstunsa, joka Pohja ylöspäin makasi torilla; — siinä oli mulla vähän ruokaa.
Jooseppi kävi ja käänsi kirstunsa oikein, mutta kaikki hänen tavaransa olivat kadonneet. Ihan tyhjä oli poika paran matka-arkku.
