[s. 114]— Ei, kyllä meidän täytyy etsiä kestikievari — sanoi Jooseppi, tappionsa huomattuaan. Kysytään tietä sinne; onhan täällä ihmisiä.
— Nuoko nyt kuun ihmisiä ovat? — kysyi Crispinus, ihmetyksellä katsellen hännäkkäitä kuun asujamia, joita nyt rupesi kokoontumaan oikein miehissä kumppanustemme ympärille. — Lapsiahan he ovat kaikki.
— Ei, poikaseni, kyllä he ovat aika-ihmisiä — vastasi Jooseppi, — ei täällä sen parempia olekkaan. — Ja samassa lähestyi hän pisintä kuun-miestä joukossa, lausuen:
— Kuulkaas, hyvä herra, neuvokaappa meitä kestikievariin.
Mutta kuulaiset seisoivat siinä vain töllistellen ympärillä eikä mies vastannut mitään.
— Ettekö ymmärrä mitä minä sanon? — kysyi Jooseppi.
Ei mitään vastausta.
He luultavasti eivät osaa suomea, huomautti Crispinus.
— Aivan oikein, Crispinus, — myönsi Jooseppi, — no puhutaan ruotsia sitten. Kan ni svenska?
Ei mitään vastausta.
— Ei, eivät ymmärrä ruotsiakaan — sanoi tuskastuneena Jooseppi, — mikäs nyt neuvoksi? Quibus, osaatko sinä saksaa?
— En, en minä niin paljo vielä osaa, — vastasi tämä, — olemme lukeneet vasta apuverbeihin asti.
— Mutta minä olen äidiltäni oppinut pari lausetta sekä Saksan että Franskan ja Englanninkin kielestä — kiirehti Cibus kehumaan.
— No, anna tulla sitten kaikki mitä suinkin osaat, — kehoitti Jooseppi. Kysy heiltä nyt mitä hyvänsä.
Cibus alkoi:
— Sprechen Sie deutsch?
