[s. 116]tosin hyvin pieniltä lautasilta, ja viimein valmistettiin heille makuusijat — lattialle kuitenkin, sillä koko kuussa ei ollut niin pitkiä sänkyjä, että pojille olisi riittänyt. Ja jo menivätkin sankarimme levolle.
Mutta jo pitäisi mun lopettaa tämä satu. Ei olisi aikaa nyt pitemmältä kertoa. Selitän tässä siis lyhyesti vain miten sitten kävi.
Herättyään seuraavana aamuna pyysivät pojat taas ruokaa ja saivatkin sitä. Ja syötyänsä veti Jooseppi esiin liivintaskustaan vanhan Venäjän hopeakolikon, tarjoten sitä maksuksi. Mutta siitä ei kestikievarissa eikä koko kuussa huolittu. Vitattiin, pojille ja puhua lörpötettiin että heidän tuli maksaa aqva vitæ-nesteesen kastetuilla jääpalasilla. Ja kun niitä nyt eivät voineet hankkia — siitä syystä juuri ett’ei aqva vitæ’tta kuussa ollut — pyydettiin että lähtisivät maan päältä noutamaan. Tämän lupasikin Jooseppi, kunhan vain maan päälle pääsisivät.
Miten lienee ollutkaan, niin oppivat pojat hyvin helposti tuota kuun kummallista kieltä, että jo toisen päivän illalla puhuivat sitä joteskin selvästi. Ja nyt tutustuivat pojat vähitellen kuun oloihin, jotka yleensä olivat melkein samankaltaiset kuin maan päällä. Suurin eroitus oli siinä, että kuun naiset olivat miehinä ja miehet naisina, se on: naiset toimittivat kaikki miesten tehtävät ja kävimät pöksyissä, kun sitä vastoin miehet toimittivat naisten töitä ja kävivät hameissa. Eikä tästä hullunkurisesta järjestyksestä sanottu mitään sanottavaa haittaa olevan. Toinen kummallinen tapa oli tuo iltahuvitus puutarhoissa; ja hirveästi pojat nau-
