[s. 10]Tellermo talutti, näet, mua hetken aikaa kädestä, tepastellen metsän polkua eteenpäin, ja aika vauhtia hän kulki, jotta minulle tuli väsymys. Mutta mitäs ollakkaan! Taas soitti hän simapilliänsä, ja uskokaa pois! yht’äkkiä, aivan samassa kun olimme ehtineet äärettömän avaran suon syrjälle, tulla sänttäsi suuri susilauma näkyviimme. Minä en peljännyt ollenkaan, ei yhtään säpsähtänytkään Tutto poika, sillä olipa vielä kaaripyssy tallella ja kaikki nuolet taskussa, mutta tartuin kuitenkin Tellervoa hameesen ja pidin siitä lujasti kiinni.
Tellervo naurahti ja muut metsän piiat nauroivat myöskin oikein hartaasti.
Nyt oli susilauma ihan jaloissamme. Enkä oikein muista nyt miten se kävi, mutta niin kävi kuitenkin, että yks’, kaks’ vain, istui Tellervo suuren suden selässä ja minä hänen takanansa, pitäen tyttöä vyötäireistä kiinni. Ja muutkin metsän tytöt olivat kiivenneet kukin susihukkansa selkään, ja simapillien soidessa lähti nyt koko tämä kummallinen matkue samoomaan summatonta suota edespäin. Ja voi herranen aika, mitä vauhtia siinä mentiin! Moista kyytiä ei ollut Tutto ennen saanut. Minä tuskin enään mitään näinkään, sillä yhtenä sumuna näkyi vain koko maailma mulle olevan, ja ankarasti painoi ilma vastaan, jotta tuskin kykesin hengittämään. Ei sanaakaan lähtenyt suustani; niin olin ällistyksissäni. Mutta Tellervo sanoi vain: „Älä pelkää ollenkaan, Tutto poika, ei yhtään hätää. Näin sitä Tapion väki matkustaa. Hilihei!” Simapillit soivat vielä kimeämmästi kuin äsken, ja nytkös vasta vauhtia alkoikin. Luulen tosiaankin että kiisimme edespäin nopeammin kuin nuoli, sillä ilma vinkui jo vallattomasta vauhdistamme eikä tuulikaan tätä kilpaa kestänyt. Oli se hupaista, mutta oli se samalla kamalaakin, kuten arvata voitten. — No, että semmoisella kyydillä päästään, ymmärtää jokainen. Ja äläpäs ollakkaan! Pian
