[s. 12]Taas Tellervon simapilli soi, ja tuossa paikassa tuli juosten Tuomivaaralta päin mahdoton joukko suuria, melkein hevosen kokoisia eläimiä, joilla oli pitkät kauniit sarvet otsassa. Yks’, kaks’ seisoivat ne ihan lähellämme.
„Mitä eläimiä nämä ovat?” kysyin minä hämmästyksissäni.
„Ne ovat hirviä, poikaseni”, sanoi Tellervo, hyppäsi samalla sukkelasti yhden selkään ja nosti minut yhtä sukkelasti taaksensa istumaan. Metsän immet nousivat niinikään kukin hirvensä selkään. Simapillit soivat ja hirvet juoksemaan. Oikein oli hupaista liikkua notkean hirven selässä, eikä nyt menty niin julmaa vauhtiakaan kuin äsken susimatkalla. Kerkesin toki hieman katsella ympärillenikin. Niitty, jonka poikki kuljimme, oli pitkäruohoista kaunista alankoa, ja ihanat monikirjavat kukkaset sitä kaikkialla kaunisti.
Mutta ei aikaakaan ennenkun oli ajettu niityn poikki, hirvet päästettiin menemään, ja nyt seisoimme tiheän lehtipuisen varvikon edustalla. Se oli niin tiheää, että tuskinpa olisi siitä jalkasin läpi päässyt. Mutta mitäs tekikään Tellervo! Hän nosti minut kuin nostikin hartioillensa istumaan ja astui hyvin kepeästi ensimäisen varvikossa seisovan puun alimmalle oksalle, astui sitten toisen puun oksalle, sitten kolmannen ja niin edespäin, mutta aina vähä ylemmälle, niin että hän viimein oli ylimmillä oksilla, melkein puiden latvoissa, ja hyppäsi täten, aivan kuin orava, oksalta oksalle ja puusta puuhun. Tosin minun päätäni jo kovin huimasi, mutta en kuitenkaan peljännyt, kun näin, että kaikki kävi varsin hyvin. Toiset metsän neidot menettelivät aivan samoin kuin Tellervo, ja varsin somaa oli katsella näitä Tapiolan sinisiä piikoja, heidän tepastellessaan kuin pikut linnut pitkin puiden latvoja. Se oli ihana näky. Pian oli kuitenkin astuttu varvikon poikki, ja nyt seisottiin Tuomivaaran poh-
