[s. 14]No niin! Tellervo soitteli simapilliään, ja tuossa paikassa katosivat kaikki metsän immet, jotka olivat meitä seuranneet, kukin pieneen punaiseen tölliinsä, viitaten meille käsillään hyvästijättöä ja hyräillen itsekseen hiljaisia lauluja. Tellervo ja minä jäimme kahden kesken.
„Lähdetään nyt vanhempieni linnoja katsomaan, Tutto poikaseni, ja sitten saat, jos äitini sallii, nähdä Tapion aitan, jossa kalliimmat tavaramme ovat”
„Kuules Tellervo, olet sanonut mulle isäsi nimen, joka on Tapio, kuulen ma, mutta mikä on äitisi nimi ja minkälainen hän on?”
„Hänen nimensä on Mielikki, mutta saat itse nähdä minkälainen hän on”, vastasi Tellervo hieman hymyillen itseksensä.
Astuimme nyt muutaman askeleen ja tulimme ensimäisen linnan edustalle. Se oli rakennettu puusta, mutta ikkunat näkyivät olevan hienoa läpinäkyvää kultaa. Ja joka seinässä oli kuusi tämmöistä ikkunaa. Ovi oli puinen ja rappuset myöskin puiset. Astuimme nyt rappusia ylös ja tulimme etehiseen. Mikä ihana näky! kaikki vain kullalta kiilsi täällä linnan sisässä. Ovet olivat auki muihinkin huoneisin, jotta kerrassaan sain nähdä koko joukon salija ja kammareja. Ja kaikki kiilti kullalta, uskokaa pois!
„Onko täällä kaikki kullasta?” kysyin Tellervolta.
„Ei, ei toti, poikaseni, päin vastoin on kaikki puusta, paitsi makuusijat ja seinäpaperit, jotka ovat metsänotuisten nahoista”, vastasi Tellervo. „Mutta katsos, kun ikkunat ovat kultalasista, niin hohtaa kaikki täällä sisässä kullalta. Sinäkin olet nyt oikea kultapoika”, pilaili tyttö ja taputteli poskiani. Ja totta tosiaan huomasin minäkin olevani pelkkää kultaa. Siltä ainakin näytin, sillä keltainen olin kuin kulta. No katselimme nyt hyvän aikaa tätä kummallista puulinnaa, joka
