[s. 19]alle ja soitteli hetkisen simapilliänsä. Tästä muka heräisi Mielikki, selitti hän.
Astuimme sitten sisään samasta etehisestä kuin eilenkin ja tulimme entiseen suureen saliin. Mutta aivan toisellaiselta täällä nyt kaikki näytti. Kaikki oli niin erinomaisen loistavaa ja komeaa, ett’ei voi sitä virressäkään vetää. Oli kuin olisi kaikki kiiltänyt tuhannen auringon säteissä, ja oikein silmiäni huikaisi. Mielikin kaikki kotiväki kullassa kuhisi vain ja hopeassa horjeksi. Mielikki itse oli myös noussut makaamasta ja istui korkealla kultatuolilla, puettuun taivaan-siniseen viittaan ja punaisiin sukkiin. Ne ensinkin silmiini pistivät. Muodoltansakin oli hän aivan toisellainen kuin edellisenä päivänä, puhdas, muhkea, pulska ja kaunis, ja lempeältä näytti hän kasvoiltaan ja suloisesti kimalsivat hänen siniset silmänsä. Kuitenkin oli hänen koko ryhdissään jotakin komean julkista, käskeväistä, jotta helposti huomasi hänen kuningattaren olevan. „Tuokaat tänne koristukseni”, käski hän väkeänsä. Ja tuostakos kaikki hänen piikansa eli hovineitsyensä liikkeelle. Yksi juoksi sinne, toinen tänne, tuoden esille kaikenkaltaisia koristuksia. Ja nyt rupesivat he häälymään Mielikin ympärillä ja panemaan hänen päällensä noita. Yksi piti häntä toisesta kädestä ja kiinnitti vahvaa kultaista rannerengasta siihen, toinen piti toisesta, tehden samoin, kolmas sovitteli kultasormuksia hänen vasemman kätensä sormiin, neljäs oikean käden sormiin, viides seisoi takana ja siteli kultaisia hivusuauhoja pään ympäri jn kultalehtisiä kiehkuroita hiuksiin; toiset taasen seisoivat molemmin puolin päätä, kiinnittäen kultaripustimia korviin, yksi kääri moninkerroin hopiahelminauhaa kaulaan. Jalkoihin pantiin kauniit ilveksennahkaiset kultakengät, jotka sidottiin kiinni hopeanauhoilla ja jotka päältäpäin olivat varustetut hopea-soljilla, ja niiden alta punoitti pehmeät punasukat, sidotut sinisillä nauhoilla. Ja nyt vasta
