[s. 20]oikein näin metsän kuningattaren kaikessa hänen kunniassaan ja kauneudessaan. Nousi hän istuimeltaan jo, ja vieläkin huomasin sinisen viitan alta jotain, jota en ensimmältä havainnut. Sieltä näkyi näet lumivalkoinen paidantapainen vaatetus, kiinnitetty vyötäreistä leveällä hopeisella vyollä, josta suuressa renkaassa riippui koko joukko suurempia ja pienempiä avaimia, kaikki kullasta. Oli siinä katsomista Tutto pojalle, ja ihmeissäni olin ihan.
„Tämäkö nyt on Mielikki, metsän kuningatar?” uskalsin Tellervolta kysyä.
„Mielikki, oma äitini, on hän”, vastasi Tellervo hymyillen; „nyt on hän hyvällä tuulella ja suopi sinulle oivallisen otusonnen metsästämään lähteissämme. Ole nyt vain reipas poika, äläkä ollenkaan ujostele kuningatarta. Hän on nyt hyvin lempeä, on metsän armas antimuori itse, metsän metinen muori, metsän ehtoisa emäntä.” Näin puheli Tellervo ja katseli ihastuksissaan Mielikkiä.
Tuli nyt Mielikki juhlallisesti astuen luoksemme, kumartui hieman alaspäin, kookas kuin oli, taputteli minua ystävällisesti olkapäähän ja sanoi: „tämäkö nyt pieni metsämies? no, mikä sinun nimesi, ihmislapsi?”
Tein siinä syvän kumarruksen kuningattarelle ja vastasin:
„Tutoksi sanovat minua.”
„Vai niin, vai Tutoksi. No, Tutto poikaseni, tahdotko nyt katsella Tapiolan aarteita ja sitten tehdä metsästysretken?”
„Kiitoksia, kuningatar kulta”, vastasin minä, „mutta minulla on vain tämmöinen pieni kaaripyssy, kelvanneekohan se?” Näin puhuin, näyttäen pyssyäni Mielikille. „Ja taskussa tässä on mulla nuolia, rautapiikkisetpäässä.”
„Kyllä kelpaa”, vastasi Mielikki hymyillen, „lähdetään matkalle vain, — Hohoi kotipiikani!!” huudahti hän sitten,
