[s. 26]Multa yht’äkkiä sanoi Tellervo: „Nyt tahtoo Tapio osoittaa suosiotansa metsästäjälle!” Tapio ukko heilahutti muutaman kerran keihästään ympäri, ja tuossa paikassa sai koko metsä aivan toisenlaisen muodon, paneutui ikääskuin juhlapukuun. Niin, näytti tosiaankin siltä kuin jokainen puu olisi pukeutunut pyhavaatteisin tervehtiäkseen metsän kuningasta ja kuningatarta. Hongat saivat ympärilleen kauniit, loistavat vaskivyöt, haavat heittivät hartioilleen kauniit haljakat, koivut kukkivat kultakukkasia, leppien päällä kauniita lempivaatteita liehui, kaikki kannotkin heluja, hetaleita helisi. Outoa oli se näky, outoa tää oivallinen metsä.
„Mitä tämä kaikki tietää?” kysyin Tellervolta minä.
„Ei muuta, Tutto poika, kuin että tänään saat mielin määrin metsästää, saat ampua karhuja, susia, peuroja, hirviä ja mitä vain tahdot. Mutta mitä tahdot nyt mieluimmin ampua?”
„En minä, en minä”, rupesi nyt Tutto poika epäämään, — «kyllä tyytyisin jäniksiin ja oraviinkin.”
„Vai niin”, „vastasi Tellervo naurahtaen, „no kyllä saat niitäkin ampua.” Puhalsi sitten pari kertaa pilliinsä tyttö, ja tuossa paikassa tulivat kaikki maailman jänikset, luulen mä, esille, sillä niin niitä oli, että vilisi vain.
Jännitin kaareni, panin nuolen uraan ja ammuinkin. Ja paikalla kaatui jänis. En koskaan ennen ollut jänistä ampunut, ja arvatkaappas sitten olinko ylpeä nyt. Juoksin katsomaan jäniksen luo, vedin nuolenpään irti jälleen otuksen kupeesta ja tähtäsin heti toista, jonka niinikään sain ammutuksi. Ja vähässä ajassa ammuin täten koko joukon jäniksiä. Metsän tytöt poimiskelivat ammutut otukset ylös ja heittivät ne hartioilleen.
Semmoinen metsästäjä olin minä, minä itse Tutto poika! Mutta hätäkös olikaan ampua, Tapion aitassa kun
