[s. 27]oltiin, jossa otuksia on vaikka kuinka, ja metsän kuningas itse kun Tutto poikaa suosi.
„No, Tutto poika”, sanoi nyt mulle Tellervo, „miltäs maistuu ampuminen Tapion aitassa?”
„En ole moista ajatellakaan arvannut”, vastasin minä, „mutta saa nähdä saanko vain ketään uskomaankaan, että tällä pienellä kaaripyssylläni olen niin paljon jäniksiä ampunut.”
Tellervo hymyili vain eikä vastannut mitään.
Samassa sanoi Mielikki muori:
„Istumasta, astumasta joka jalka liikkeelle.” Ja jo kuljettiin aika kyytiä eteenpäin taas, noin tunnin ajan kuljettiin komeaa juhlapukuista korpimetsää, tunnes viimein seistiin erään hyvin kummallisen kunnahan edessä. Se oli ihan keltainen, keltavärisistä kukista, kuten luulin.
„Kas kuin siinä kasvaa ihania keltaisia kukkia!” ihmettelin minä.
„Ei, poikaseni”, selitti Tellervo, „koko tuo kauneus on pelkkää kultaa.”
„Kultaa! Hoho”, ihmettelin minä; „kultaa näin keskellä metsää!”
„Niin katsoppas, Tutto, se on Tapion aitassa eikä tänne pääse kukaan ilman Mielikin luvatta. Mutta keskellä kunnasta ompi ontelo, jossa säilytetään suurta ammetta, ja tämä amme on täynnänsä mettä, jota jo sait minun linnassani maistaakin.”
„Vai niin, vai niin!” ihmettelin minä, „no mennäänkö nyt tätä oivallista olutta juomaan?”
„Niin katsos, Tuttoseni, seikka on semmoinen, ett’ei Mielikki muori anna kenenkään päästä tälle mesiammeelle, joka ei ole karhua tappanut.”
„Hoho! No en minä siis saa sinne tulla”, sanoin samassa kun ihan jo seisoimme ihmeellisen kultakunnaan reu-
