Sivu:Uusia Satuja ja Runoja Lapsille, pienille ja suurille.pdf/37

Wikiaineistosta
Tämä sivu on oikoluettu

[s. 29]paiskasin puun juurelle. Kiipesin sitten hyvinkin korkealle ylös puuhun, ja karhu jäi seisomaan alle. Mutta päästyäni melkein tammen latvaan saakka, niin mitä näenkään! Karhu on ruvennut minua seuraamaan ja pian on se kömppinyt alimmalle oksalle, jossa jo istuu kuin kissa, katsellen ylöspäin. Nyt toki hätä Tutto paralle kynsiin. Selvästi näin, että karhu, jos vain tahtoi, saisi minut kiinni. Ja kaaripyssyni kun vielä olin heittänyt maahan! Jokohan nyt oli tuho käsissä, viimeinen päiväni tullut? Katsahdin samassa ylös kultakunnaalle. Siellä näkyivät Tapion asukkaat iloista kisaa pitävän vain, ja näinpä miten metsän siniset piiat osoittivat minua sormillaan ja nauroivat täyttä kurkkua. Mikä äkkinäinen muutos noissa mielestäni ennen niin hyvissä tytöissä! Ilkkua nauraa onnetouta poika parkaa, joka silminnähtävästi on ihan surman suussa! Ja nyt rupee karhu kiipeemään korkeammalle. Pian on se ainoastaan sylen verta kintuistani. Mutta kun hätä on suurimmillaan, on Jumala lähinnä, sanotaan. Ja niin tässäkin kävi. Huomaan, näet, miten eräs metsän tyttö yht’äkkiä eroaa joukosta kunnaan huipulla, lennähtää alas vuorta ja on jo aivan tammen alla. Se oli Tuulikki, Tellervon sisar. Ottaa sitten impi kaaripyssyni tammen alta, kiipee kuin orava vierimmäiseen puuhun ja on kun onkin, tuossa paikassa ihan kohdallani saman puun latvassa. Ja siinä nyt ojensi mulle Tuulikki pyssyni ja käski mun ampua karhua. No, mitäs muuta! Jännitin, sovitin nuolen ja ammuin. Ja alas putosi karhu puusta, että rätisi vain oksissa. Siinä lepäsi nyt metsän mahtava eläin Tutto pojan ampumana. Pian olin minäkin alhaalla korkeasta pakopaikastani ja katselin karhua. Oli se oivallinen otus, ja oivallinen olin nyt minäkin mielestäni.

Tuulikki hyppäsi myöskin alas puustansa, ja hetkisen päästä oli parikymmentä muutakin metsän-tyttöä ja joukko