[s. 33]ja Tuulikki käy perästä, pitäen kämmeniään ikääskuin aitana, kahden puolen otusta, ett’ei muka pääsisi polulta pois; aita tulee eteen, Tuulikki sen kaataa, puro tulee eteen, Tuulikki panee sillaksi jonkunlaisen kauniin maton. Ja näin kotoutuu jokaiselta ilman suunnalta eläimiä, metsän otuksia kaikki, ja metsän tytöt perästä juoksevat, vitsat kädessä. Näyttää siltä kuin kaikki karhut, sudet ja muut pedot ihan kesyjä olisivat. No nyt niitä on jo lukematon joukko kultakunnaan juurella. Ja jo lentää keihäitä alas kunnahalta kuin ukon-nuolia ja otuksia kaatuu joukottain. Ja se oli verinen tappo. Mutta yht’äkkiä kohoittaa Tapio taas keihästään ja käskee kansansa lakkauttamaan veristä leikkiä. Eläviä otuksia jää vielä sadottain vuoren juurelle.
Semmoinen oli Tapion kansan metsästys, ja kovasti tätä kaikkea ihmettelin. Suuren otustapon perästä tulivat metsän tytöt jälleen kunnaalle, mutta Tapio itse astui alas ja koko hänen miespuolinen väkensä seurasi. Nyt sain taas nähdä jotakin kummallista. Tapio otti, näet, elävästä otusjoukosta karhun ja pisti sen sieramiin kaksi sientä, ja sitten teki hän samoin yhdelle sudellekin.
„Mitä tietää tuo?” kysyin Tellervolta, joka taas oli istunut viereeni kunnahalle.
„Niin tekee isäni, ainoinen hyvä Tapio”, vastasi Tellervo, „estääksensä ihmisten lehmien ja lampaiden hajun tunkeumasta peto-eläimen nenään; muuten nämä ehtimiseen kesyä karjaa ahdistaisivat, ja katso nyt miten Tapion nuorukaiset häntä auttavat.”
Ja todellakin toimitti nyt Tapion nuorukaiset kaikki metsän pedot semmoiseen tilaan, ett’eivät voisi nämä ihmisten lehmiä ja lampaita syötäväksi saada. Muutamat pistivät heidän sieramiinsa sieniä, toiset sitoivat heidän silmänsä umpeen, toiset taas käänsivät heidän korvansa huppuun, muuta-
