[s. 34]mat kätkivät heitä koloihin ja kytkivät hopeisilla hihnoilla kiinni.
Näin suojelivat siis Tapiolaiset ihmisten karjoja petoeläimistä.
„Käypikö täällä Tapion metsäisessä aitassakin”, kysyin minä, „ihmisten karjaakin laitumella? Näyttää siltä kuin olisi täällä pelkkiä petoja vain.”
„Kyllä täällä teidänkin karjaa käy, sillä suuri on Tapion aitta”, vastasi Tellervo.
„Mutta mistä ne sisään pääsevät, kun niin lujien lukkojen takana aitta on?” kysyin minä.
„Tämä aitta on niin kummallinen, että välistä se on lukittuna, välistä ei”, selitti Tellervo, „ja sitä kestää maailman loppuun saakka.”
„Hohoh!” vastasin minä, mutta en oikein tyttöä ymmärtänyt.
Ja nyt oli jo ilta tullut.
Tapetut otukset kannettiin kuunaalle ylös, nuotiovalkea viritettiin ja paistamaan ruvettiin keihäin päässä karhun, suden, hirven ja muiden otusten lihaa, ja pian oli ateria valmis. Mulle tarjottiin peuran ja karhun lihaa, ja hyvää se oli, uskokaa pois. Juotiin sitten taas mettä, jota Mielikki, soutaen veneellään ammeessa kuten ennenkin, kauhalla tarjoili. Lopuksi rupesi Tapio laulamaan. Hän lauloi muinaisia aikoja, jolloin vielä kolme voimakasta suomalaista eli, nimittäin Väinämoinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, ja kertoi miten nämä miehet halukkaasti metsästivät, miten hän, Tapio, heidät tunsi ja he hänet, ja kuinka muka hyvät ystävät he olivat. Mutta laulunsa lopussa valitti Tapio ukko, ett’eivät ihmiset hänestä enään paljon piittaa, ett’eivätkä kaikki usko häntä enään olemassakaan olevan. Ihmiset olivat muka vieraantuneet metsän väestä pois, vieraantuneet itse metsästä-
