[s. 36]pyssyäni.- Mutta sekin oli kadonnut. Sen asemesta oli vieressäni onkivapa siimoineen, koukkuineen, pulloineen päivineen. Ihmettelin kovasti, mutta mulle oli jo niin paljon ihmeitä edellisinä päivinä tapahtunut, ett’en sentään aivan pyörälle joutunut. Otin ongenvavan, ja sen vieressä huomasin tuohiropeen täynnänsä onkimatoja. „No, oli miten oli”, tuumasi Tutto poika, „onkimaan tässä täytyy,” No, kiinnitin madon koukkuun ja rupesin kun rupesinkin onkimaan. Ja jo nykäsi heti, mutta mikä ihmeellinen kala siellä tuli, eikä se ollutkaan kala. Hyi, oikein vielä hirvittää muistaessani mikä ilkeä olento oli onkeeni tarttunut. Käärme se oli, ei mikään muu, käärme. Koin sitä huiskutella koukusta Pois. mutta ei lähtenyt, kiemuroitsi siinä vain ilettävästi kovin.
„Hyi, hyi!” huudahdin hädissäni siinä, „mistä sinä sen häijy itikka olet tullut?”
„Minun syljestäni, minun syljestäni”, kuulin yht’äkkiä kimakan äänen takanani vinkuvan, ja taakseni katsoessani, mitä näinkään? Hyi, hyi, hyi!!! Hirveän ilkeästi irvisteli ylös vedenpinnasta, painaen päätänsä kallion reunaa vasten, vanhan mustalais-akan naama. Mutt’ei Tutto poika niin pian peljästynyt. „Tellervo! Tellervo! tule avukseni!” huusin. Mutta ei näkynyt Tellervoa, ei, ei. Ongenvapa oli pudonnut kädestäni ja käärme kiemarteli kalliota ylös. „Mitä Herran tähden tämä on?” huusin minä, milloin tuijottaen irvistävää naamaa, milloin luikertelevaa itikkaa. Ja nyt huusin jo täyttä kurkkua, huusin avukseni milloin isääni, milloin äitiäni, milloin Tellervoa, milloin Tapioa. Kuitenkin jo vähän pelkäisinkin. Mutta jo oli mustalais-akka kämppinyt ylös kivelle, ja hyi! kuinka ruma hän oli: kauhistuttavat mustat hivukset hajallaan päässä, vanhat ränstyneet niinimattorepaleet vaatteina ja vaahtoavaa sylkyä vuotaen ulos suusta. Ja uskokaa pois! Nyt hän otti kiemuroitsevan
