[s. 37]käärmeen käteensä ja — suuteli sitä. Hyi! en ole häijympää, inhoittavampaa nähnyt.
„Tämä on minun poikani, minun poikani”, kiljaisi rietas akka kimakalla äänellään ja suuteli vieläkin käärmettä. Ja nyt sylkäisi hän. Voi kauheaa petoa! Hänen suustaan tuli ulos käärmeitä, käärmeitä — todellakin, koko joukko. Ja samassa hän nauroi, nauroi kuin harakka, ja valkoiset hampaat itikalla oli ja hirveästi hän irvisteli. Hyi, hyi! Nyt jo pelkäsin minä, pelkäsin niin että tukkani pystyyn nousi, enkä häpeä sitä nyt tässä tunnustaakaan. Käärmeitä luikerteli jo kivellä kuin muurahaisia ja jo rupesivat nämä Tutto poikaa hätyyttämään. Rupesivat kiepuroimaan säärieni ympäri.
„Kukas käski mennä poikiani onkimaan?” kiljaisi mulle mustalais-akka ja nauraa irvisteli taas.
„Enhän minä tahtonut onkia muuta kuin kaloja”, itkin siinä hädissäni minä ja hosuttelin, minkä jaksoin, käärmeitä päältäni.
Mutta nyt mustalais-akka tuli itse kimppuuni, tarttui tukkaani ja tukisti minua,
„Nyt minä sinut syön”, sanoi hän samassa ja aukaisi jo vaahtosylkisen suunsa.
Mutta taaskin huomasiu sen, että kun hätä on suurimmillaan, silloin on Jumala lähinnä. yht’äkkiä ilmestyi, näet, kiven viereen, soutaen somassa veneessä, nuori ihana tyttö, hyvin kummallisesti puetettuna. Näytti siltä kuin koko hänen pukunsa olisi ollut meren valkoista vaahtoa, niin löyhää ja hienoa se oli. Lienee kai ollut jotain kummallista ulkomaan silkkiä. Kauniit helmet oli hänellä kaulassa, siniset simpsukat pohkeissa ja kirjavat näkinkengät kalvoimilla. Yksitotiselta ja juhlalliselta neito näytti. Ja nyt kun juuri mustalais-akka suunsa avasi, syödäkseen minut, laski nuori ueito veneensä keulan kivelle, hyppäsi itse perästä, sivalsi kerran airon-päällä
