[s. 39]puolisonsa, Aallotar heidän tyttärensä. Mutta on heillä muitakin lapsia ja paljon palvelijoita, veden väkeä kaikki. Pian saat nähdä vanhempani. Astu nyt tähän veneeseni, niin soudetaan tuonne saaren päähän.”
Tein kuten Aallotar käski. Itse hän istui soutamaan, ja minä istuin perään.
Ongen, jonka olin löytänyt kiveltä, ja matoropeen oli Aallotar jo viskannut veneesen.
No, istuimme siinä nyt, ja Allotar rupesi soutamaan tuon sanotun saaren päähän. Ja pian olimmekin perillä. Laskimme veneemme seipäästä kiinni pari, kolme syltä rannasta, ja nyt kehoitti Aallotar minua onkimaan. Heitin onkeni veteen, ja mitäs ollakkaan! Kaloja tuli, tuli niin ett’en moista ennen ole nähnyt. Sain suuria haukia, suuria ahvenia, suuria silakoita ja suuria salakoita vain. Oikein olin ihastutsissani. Mutta hetken aikaa ongittuani tarttui onki pohjaan, kuten usein tapahtui, eikä lähtenyt irti.
„Nyt ei ole muu neuvona”, sanoi Aallotar, „kuin lähteä pohjasta irroittamaan itse.” Ja mitäs teki nyt taitava tyttö? Järvestä otti hän vettä suuhunsa, pullisti hieman poskiansa ja rupesi puhaltamaan vesipulloa, aivan kuin mekin olkipillistä saippuarakkoja puhallamme. Ja Aallottaren vesipullo tuli kauhean suureksi, pian oli se suuren ammeen suuruinen, pian vieläkin suurempi, nyt se tuli pitkänsoikeaksi, nyt näkyi halkeevan altapäin, ja laidat tarttuivat kiinni veneen laitoihin. Siten oli se ikääskuin toisena veneenä pantuna pohja ylöspäin meidän veneemme päälle. Ja siinä istuimme pullon sisässä, ja tuossa paikassa katosi, kun katosikin, koko vene pulloineen päivineen veden alle. Vesipullo oli niin vahva, niin kummallisen vahva, ett’ei särkynyt, ei liikahtanutkaan. Oli kuin olisimme istuneet veneessä, jonka kantena on holvikas lasikatto. Ja tämän katon kautta voin nyt hel-
