[s. 40]posti nähdä kaikki mitä veden alla oli ja tapahtui. Olin nyt todellakin veden väen valtakunnassa. Aallotar pisti sormensa vesipullon läpi ja irroitti onkeni pohjasta, ja hänen vedettyään sormensa takaisin, meni reikä, joka täten oli syntynyt, itsestänsä kiinni. Silloin rupesi vene kulkemaan edespäin veden alla, meidän yhä vesipullon hyvissä turvissa istuen. Aallotar kertoi minulle, että veden väen työnä muun muassa on suosia kalastajia ja saattaa kaloja heidän verkkoihinsa. Vähän matkaa kuljettuamme huomasimmekin vedessä verkkoja siellä täällä, mutta ei yhtään kalaa niissä näkynyt. Rupesi nyt Aallotar laulamaan kummallista laulua, josta en mitään ymmärtänyt, sillä sanoja ei siinä ollut, säveleitä vain. Ja katsos ihmettä! Vesi rupesi täyttymään ihmisillä, jotka olivat veden alla.
„Herra hallitkoon!” huusin minä, „järvi on täynnänsä hukkuvia ihmisiä.”
„Älä ole milläsikään”, Tutto poika, „ei ne ihmisiä ole, ei oikeita ihmisiä, veden väkeä vain, veden valtoja, meren haudan haltioita, siskojani, Vellamon neitoja, Ahdon lapsia. Katsos kuinka kummalliset vaatteet heillä on.”
Ja jo huomasinkin, ett’eivät Vellamon neidot ainakaan tavallisia ihmisiä ole. Hivukset oli heillä, näet, tavattoman pitkät, aivan viheriät, meriruohoa, kokelmusta olevan näkyivät, kantapäihin saakka ulottuivat. Ja hivukset näkyivät olevan heidän ainoana pukunansa. Nyt kokoutui heitä veteen kymmenittäin, sadottain, mistä lienevät tulleetkin. Mutta Aallottaren laulun vaikutuksesta ilmestyivät he. Näin nyt, miten nämät oudonpuoliset neidot, jotka kaikki olivat somat ja soreat kuin Aallotarkin, tuontuostakin sukelsivat alas syviin hautoihinsa, joita järven pohjassa näkyi olevan, ja miten he sieltä hosuivat liikkeelle kaloja pitkillä hivuksillaan. Toiset taas ajoivat niitä verkkoihin, tehden kaikellaisia somia kuper-
