[s. 42]„Mutta tuossa hukkui kuitenkin yksi”, uskalsin minä muistuttaa.
„Se oli Jumalan tahto, ylimmäisen Jumalan, kosk’ei hän suonut, että Aallotar olisi mies-paralle voinut avuksi ennättää.”
„Niin lienee”, arvelin minäkin, „Jumalassahan onnen ohjat ovat.”
„Mutta nyt”, Tutto poika, „lähdemme tervehtimään isääni ja äitiäni, Ahtoa ja Vellamoa, veden kuuluisaa kuningasparia, jolle tämä hukkunut mies myöskin on näytettävä, ennenkun haudataan eli Tuonelaan saatetaan,”
Nyt nostivat muutamat Vellamon neidot hukkuneen miehen järven pohjasta, asettivat hartioilleen ja rupesivat uimaan. Meidän ihmeellinen veneemme heitä yhä veden alla seurasi. Näin nyt, kulkeissamme täällä veden väen valtakunnassa, jos jotakin. Näin taloja jos jotakin lajia, suuria ja pieniä, näin hylkeitä, näin rumia ilettäviä vesikäärmeitä, näin äyriäisiä ja muita. Tuossa ottaa ahven kiinni särjen ja syöpi sen suuhunsa, ahvenen ottaa kiinni hauki ja syöpi sen suuhunsa, hau’en ottaa kiinni hylje ja syöpi sen suuhunsa. Hylje ui edespäin, ui pitkät matkat. Ja yhä kuljemme mekin edespäin. Nyt on yhden aikaa aivan pilkkoisen pimeä, mutta pian näemme taas vettä ja taivasta, yhä aukenevat laajemmat selät, ja vesi, joka matkamme alussa oli järven sinistä ollut, on nyt viheriää. Aallotar sanoo että jo olemme suuressa valtameressä. Veden pinta on korkealla päämme päällä, kirkon tornin korkeudella ainakin. Jo näkyy suuria laivoja siinä purjehtivan. Juhlalliselta näyttää, kamalalta oikein, näin veden alta katsoen. Uh! tuolla tulee kauhean suuri olento uiden aivan meitä vastaan. „Se on valaskala, selittää mulle Aallotar. Ja hylje, joka on edellämme uinut, joutuu valaskalan saaliiksi, sen kauheaan kitaan katoaa.
