[s. 43]Uh! Oikein minua hirvittää tuo, enkä ymmärrä miten kotijärvestämme olemme saattaneet joutua suureen valtamereen. Mutta Aallotar selittää, että tuon hetkisen pimeän aikana olimme kulkeneet maanalaisen joen kautta, olimme kulkeneet järvestä meren. Nyt seisoi veneemme suuren kallion reunalla keskellä valtamerta.
„Jo ollaan Ahtolassa”, lausui tässä Aallotar. Katselin tarkemmin kalliota. Sen reunalla loikoi joukko Vellamon neitoja, päät kivellä, jalat vedessä, näkyivät korjaavan pitkiä hiuksiansa. Mutta yhdestä paikasta kallion reunalla näkyi luola vievän sen sisään, ja luolan suussa maata venysteli vanha ukko, jolla oli pitkä parta ruohoista, pelkistä ruohoista, ja hänen vieressään venyi eukko, sininen lakki päässä, rytinen paita päällä ja merenvaahdon kaltainen vaippa hartioilla. Molemmat, sekä ukko että eukko, olivat kuitenkin pulskan kauniit mielestäni, luonnoltaan vakavat, mutta kuitenkin lempeät ja hyvänsuovat.
„Tuossa makaavat isä ja äiti”, selitti mulle Aallotar, „siinä on nyt Ahto, aaltojen kuningas, veden ukko ruoho-parta, ja Vellamo, veden emäntä, veden eukko ruoko-rinta, sinilakki, hienohelma. Ja katsos äidin vaahtoista vaippaa, sen olen minä, Aallotar itse, hänelle antanut.”
Tämän sanottuansa kuplahti Aallotar vesipullon läpi mereen, siten syntynyt pullon reikä meni kiinni kohta, ja minä istuin yksinäni veneessä. Aallotar uiskenteli luolan suuhun ja näkyi puhuvan jotain äitinsä ja isänsä kanssa, kävi sitten sisään luolaan ja katosi sinne. Tosin tuntui mulle vähän kamalalta tämä yksikseni-jäänti, mutta arvelin kuitenkin, ett’eihän minua nyt tähän jätetä yksin istumaan ijäksi, ja turvasin muuten Aallottaren hyvyyteen.
Vähän aikaa olikin vain Aallotar poissa, niin jo palasi takaisin, suuri, kaisloista tehty kontti kainalossa. Pullahti
