[s. 45]täynnänsä vettä, jott’ei ihmisen siellä käy olla. Kyllä muka sielläkin on kultaa ja hopeaa suuret kirstut täynnä, mutta kaikki näyttää viheriältä, vesi kun viheriää on. Ei sanonut Aallotar veneellään sinne sisään pääsevansä. Tämän johdosta jäi multa Ahtolan linnat katsomatta.
No, oltiin nyt matkalla Manalan joelle, jonne Aallottaren piti saattaa hukkunut mies. Katselin ulos vesipullosta ja huomasinkin taas miten muutamat Vellamon neidot, samaa miestä hartioillansa kantaen, vedessä uivat. Meri oli muuten samankaltainen kuin tullessammekin; laivoja pinnalla, hylkeitä, valaskaloja ja muita kaloja ympärillämme ja pitkää metsänkaltaista kaislao pohjalla. Pian olimme saapuneet tuohon pimeään paikkaan, joka on maanalaista jokea ja jonka kautta olimme tulleet järvestä valtamereen. Tästä joesta laski Manalan eli Tuonelan joki itse Manalaan. Näin selitti Aallotar, lisäten, että nyt vain jättäisimme hukkuneen miehen Tuonen tytön huostaan, niin olisimme valmiit palaamaan mun kotijärvelleni. Mutta tässä tehtiin Tutto pojalle pahat tepposet. Kerron siitä uudessa luvuissa, joka jo on
Käännähti, näet, veneemme yht’äkkiä vasemmalle nyt ja seisahtui. Samassa väistyi vähäsen pimeää, jotta kolkonlainen hämärä oli. Suuren kiven kylkeen oli veneen keula laskenut. Näin nyt, miten Vellamon neidot vetivät hukkuneen miehen kiven päälle. Ja totta tosiaankin, mies nousi, kun nousikin, kivelle seisomaan ja ihan elävänä näkyi oleman.
