[s. 46]„Jo elää hukkunut jälleen!” huudahdin hämmästyksissäni Aallottarelle.
„Elää vainajan elämää”, vastasi hymyillen Aallotar.
En tätä oikein ymmärtänyt enkä vieläkään oikein ymmärrä. Mutta nyt pistihe Aallotar veneestään ulos ja astui kivelle. Ja samassa ilmestyi toinenkin vene kiven kyljelle. Siinä istui lyhytkasvuinen, kovin mustaverinen, ilkeän ja nurjannäköinen tyttö. Tämän tytön haltuun jätti Aallotar tuon hukkuneen miehen, joka nyt eli vainajan elämää, ja mies astui mustan tytön veneesen. Tätä juuri katsellessani särkyi yht’äkkiä Aallottaren venettä peittävä lasipullo — — — — Ja mitä tämän perästä tapahtui muistan melkein vain kuin unen-näköä, Muistan että Syöjätär, tuo ilkeän-näköinen mustalais-akka, joka käärmeitä sylki, piti minua kainalossaan ja ui mustan tytön venettä kohti. „Nyt annan sinut Tuonen tytölle, joka sinut Tuonelaan eli Manalaan, kuolleitten olopaikkaan, viepi”, kähisi akka irvistellen.
„Mutta enhän minä kuollut ole”, huusin siinä tuskissani, „tahdon takaisin Aallottaren veneesen.”
Mutta ei tässä auttanut rukoileminen. Syöjätär vei minut, kun veikin, tuon mustan Tuonen tytön veneesen ja pani minut istumaan hukkuneen miehen viereen, joka vainajan elämää eli. Itse hän, Syöjätär nimittäin, katosi veden alle.
„Missä minä nyt olen?” kysyin itkien hukkuneelta mieheltä, joka vainajan elämää eli.
„Olet Tuonen tytön veneessä, joka sinut ja minut Tuonelan joen poikki Manalaan kuljettaa; mutta älä pelkää, poika parka, ei sinua Tuonelassa pidetä. Ainoastaan ne, jotka vesi, tuli, rauta taikka taudit ovat tappaneet, jäävät ikuiseksi Tuonelaan. Sinut toi tuo ilkeä Syöjätär, mutta hänellä ei ole siihen oikeutta, ja kyllä mä Tuonelle kerron miten on asian laita. Hän ihan varmaan sinut päästää pois.”
