Sivu:Uusia Satuja ja Runoja Lapsille, pienille ja suurille.pdf/55

Wikiaineistosta
Tämä sivu on oikoluettu

[s. 47]Näin puhui, muistaakseni, mulle hukkunut mies, ja hänen puheensa minua toki hieman lohdutti. Mutta nyt olemme jo tulleet vähän matkaa edespäin ja pian muuttuu joki, jota kuljemme, vihaiseksi virraksi, kauheaksi koskeksi, jonka kuohut näkyvät iskevän tulta. Palavissa pyörteissä vyöryy Tuonen tyttären mene huimaavaa vauhtia eteenpäin. — Ummistin silmäni; en juljennut tuota kauhistuksen koskea katsella. Mutta jo seisahtui veneemme rantaan, ja hukkunut mies, jota vainajan elämää eli, huokasi: „Jo ollaan Tuonelassa.”

Astuimme nyt maalle ja uskalsin katsoa ympärilleni. Jotenkin korkealla kukkulalla seisomme. Näen ympärilläni maita ja metsiä, peltoja ja niittyjä. Ihmisiä häälyy kaikkialla. Tuolla avonaisella aholla on joukko nuoria miehiä, miekat vyöllä, he näkyvät sotaisia temppuja toimittavan. Tuolla metsässä muutamat kesti-ikäiset miehet, keihäät kädessä, karhuja ja susia ajavat. Tuolla pellolla vanhat voimattomat ukot katselevat miten vaimot lyhteitä sitovat. Kaikki muistuttaa jonkinmoisesta kansan alkuperäisestä maa-elämästä. Mutta ihmeellistä tämä kumminkin on, sillä kaikki on kolkkoa ja kamalaa.

Nyt lähestyy kukkulaa, jossa seisomme, vanha ankarannäköinen ukko. Hän kättelee hukkunutta miestä ja sanoo hänelle tervetuliaiset. Sitten hän Tuonen tytöltä kysyy, osoittaen minua: „Onko tuon pojan tauti tappanut, vai onko hän tulen, veden tai raudan kautta tänne joutunut?”

„Hänet viskasi Syöjätär veneeseni”, vastasi musta Tuonen tyttö.

„Syöjättären on Aallotar ikuiseksi lähettänyt Tuonelaan, älkäänkö Syöjätär koskaan enää eläviä ihmisiä kiusatko. Mutta pojan vieköön Ukko ja antakoon eläville takaisin.”

Niin puhui vanha ankaran-näköinen mies. Mutta yht’äkkiä katosi hän näkyvistäni. Hukkunut mies, joka vaina-