[s. 48]jan- elämää eli, tarttui nyt käteeni ja talutti minut kukkulalta alas.
Tuonen tyttö katosi taas veneinensä Tuonelan jokeen.
„Ken on tuo vanha ankara äijä?” kysyin hukkuneelta mieheltä.
„Hän on Tuoni itse tahi Mana, joka täällä Tuonelassa vainajia hallitsee ja hoimii. Eikä hän koskaan päästä kuollutta takaisin.”
Astuimme nyt vähän matkaa eteenpäin. „Tuossa ovat itse Tuonelan tuvat”, sanoi hukkunut mies, joka vainajan elämää eli, osoittaen pientä kylää peltojen keskellä. Kävimme sinne, astuimme sisään erääsen suureen tupaan. Siellä istui Tuoni penkillä, ja ainoastaan kolme sormea oli hänellä kummassakin kädessä, huomasin nyt. Verkkoja kutoi tuoni, mutta mitä verkkoja olivatkaan? Rautaverkkoja kutoi hän ja vaskisia nuottia. Ja hänen vieressään istui vanha käykkäleukainen akka, vääntäen värttinää. Rautalankoja ja vaskilankoja hän kehräili, ja näistä Tuoni verkkojansa kutoikin. Ja sukkelasti näkyi työ vanhuksilta käyvän.
„Kuka on tuo vanha akka?” kysyin hukkuneelta mieheltä.
„Tuonelan emäntä. Tuonetar eli Manalatar hän on, ja hän kehrää rauta- ja vaskilankoja, joista Tuoni noita verkkoja kutoo, ja verkot laskee sitten Tuonen poika Tuonelan jokeen, estaäksensä vainajia täältä pois pääsemästä.”
Näin selitti mulle hukkunut mies, joka vainajan elämää eli. Mutta nyt nousi Tuonetar penkiltään, otti pöydältä tuopin ja tarjosi minun juoda. Tartuin kaksikorvaiseen tuoppiin ja olin juomaisellani. Mutta hyi, mitä juomaa oli! Olutta oli olevinansa, mutta sammakot siinä kutivat, todellakin sammakot, ja laidalla mateli matoja. Viskasin tuopin lattiaan. Mutta Tuonetar naurahti ja lausui:
