Sivu:Uusia Satuja ja Runoja Lapsille, pienille ja suurille.pdf/59

Wikiaineistosta
Tämä sivu on oikoluettu

[s. 51]

Seitsemäs luku.
Tutto pojan pääsy Tuonelasta, Ahdon kannel-soitto ja ylä-ilmojen asukkaat, sadun loppu.

Kuunnellessani tuossa nyt Tuonelan joen rannalla hukkuneen miehen kertomuksia ja varoituksia, rupesi yht’äkkiä ukko ajamaan ja aika ukkosen ilma tulikin. Hämärä oli ennenkin, Manalan maisemat kun kovin kolkot ovat, kuten jo kertonut olen; mutta nyt kävi kaikki melkein mustaksi aivan. Ainoastaan tiheät leimaukset ilmoja valaisivat. Iskiessä ukkosen tulen nyt oikein lujasti kerran, lentää liiteli paikkaa kohti, jossa seisoin, suunnattoman suuri lintu, ja jo se oli ihan pääni päällä. Sanoi olevansa Ukon kotka, sillä puhua taisi tuo olento tavaton. Kauheilla kynsillään koppoi nyt Ukon kotka Tutto pojan tukasta ilmaan ylös. Tainnoksiin tässä menin enkä tiedä tarkoin miten kulkuni pilviin päin kävi. Sen vain tiedän, että jonkun ajan mentyä yht’äkkiä istua tollottelin paksun pilven päällä. Valoisaksi oli ilma käynyt, ihan sininen selvä taivas oli pääni yläpuolella, ja alhaalla näin maan, näinpä vielä kotiseutuni ihanat maisemat, josta ymmärsin jo olevani Tuonelan tuimilta tuvilta poissa. Hirveästi huimasi päätäni alas katsoessani pilven reunalta, mutta pysyin siinä kuitenkin enkä peljännytkään. Mutta Ukon kotka kävellä kaapsahteli pitkin pilveä, kuroitteli kaulaansa ja ilmassa nokallaan nuuski. Tuon tuostakin katseli sekin pilven reunalta alas, katseli maisemaa maan päällä ja näkyi ikääskuin odottavan jotakin. Oli juhlallinen hetki minulle tämä. Niin ihanalta näytti taivas ja maa; oli kesäaamun suloinen koitto, ja minä täällä taivaan ja maan välilla. Katselin luonnon kauneutta ja ihmettelin Luojan ihmeellistä maailmaa. Ja nyt kohtaa korviani kaukainen kummallinen