[s. 55]näen Tellervon, tuolla Tuulikin ja kaikki metsän siniset piiat. Mielikki, tuo tarkka Tapiolan emäntä, niinikään; siniset sukat on hän jalkaansa vetänyt, puna-paulahan paneutunut, on noussut koivun koukelolle kanteloista kuulemaan. Kaikki ilman linnutkin iloa pitivät. Ukon kotka on alas lentänyt, istuu tuuhean tammen latvassa ja katselee Ahtoa, kuunnellen kummallista soittoa. Haukka on lentänyt pilvien halki, allit ovat aalloiltansa tulleet, joutsenet soiltansa sulilta, pienet peipposetkin, sirkat sadottain, leivoset tuhansittain ympäröivät Ahtoa, muutamat hänen hartioillaankin istuvat, toiset kanteleen päällä.
Hau’et hangottaen uivat kaislastoon, pistävät päänsä vedestä ylös ja kuuntelevat. Samoin ilmestyvät lohet luodoilta, siikaset syvänteiltä, pienet särjet, ahvenetkin, muikut ja kaikki kalat makaavat pää vedestä yläällä rantareunan hiekasta. Ja kaikki Ahtolan haltiatkin. Tuossa Aallottaren sisarukset, Sotkottaret, kaisloissa makaavat. Ovat olleet pitkiä hiuksiansa hiepomassa juuri, korjaamassa hapsiansa, mutta heidän saadessaan kuulla sorean soitannon, on suka veteen sulkahtanut, harja luiskahtanut lainehisin, hiukset jääneet hiivomatta, tukat kesken korjaamatta. Vellamo itse, veden ruokorintainen eukko, on uinut kiven selälle kuultelemaan puolisonsa soittoa, nyt on hän jo hurmaavien sävelten uuvuttamana vaipunut vatsalleen ja sikeään uneen nukkunut. Ja tuossa näen Aallottaren, lempeän toverini. Hän on tällä kertaa tullut uiden vain eikä veneellä, Kivellä hän lepää, jalat vedessä, nojaten päätään kämmenelle, kuunnellen Ahdon soittoa. — Näin oli siis koko luonto asukkaineen, haltioineen, Suomen sorea luonto-maailma kokonaisuudessaan Ahdon kummallista kannel-soittoa kuulemaan kokoutunut. Luonnotar mulle selitti että ennen aikaan, kun Väinämöinen samaa kanteletta soitti, ihmisetkin häntä ihastelemassa olivat, että silloin kaikki ilokyyneliä vuodattivat; niin oli vanhuksen laulu lu-
